​Lukaisin hiljattain kirjan Half-Earth Socialism (Verso Books, 2022, 240 s.), joka lupailee ihmislähtöistä ja demokraattista sosialismia. Kirjoittajat Troy Vettese ja Drew Pendergrass ovat ympäristötieteen tutkijoita, mutta minulle entuudestaan tuntemattomia. Kirjassa kuvailtu utopia on mielenkiintoinen ja virkistävä, mutta kirjan paras anti ovat sen tarjoamat työkalut omaan utopianrakennukseen.

Kirjan kannen sisäsivulla kiinnitetään sen tavoitteet: Pelastaa maailma ja taata kaikille hyvä, ihmisarvoinen elämä. Maailma pitää pelastaa hiilipäästöjen jatkuvalta kasvulta ja sitä seuraavalta lämpötilan nousulta sekä biodiversiteettikadolta. Lisäksi hyvinvointi pitäisi jakaa tasaisemmin, siten että kaikilla on hyvä, ihmisarvoinen elämä. Lyhyesti suunnitelma on

1. ​Rauhoittaa puolet maailman maapinta-alasta luonnolle;
2. Siirtyä nopeasti kokonaan uusiutuvaan energiajärjestelmään;
3. Vähentää kulutusta länsimaissa;
4. Ottaa käyttöön maailmanlaajuinen vegaaninen ruokavalio energian säästämiseksi ja maankäytön vähentämiseksi
5. Ottaa käyttöön sosialistinen suunnitelmatalous, jotta muutos voidaan tehdä nopeasti ja tehokkaasti markkinoiden häiritsemättä.

​Suunnitelman perusteluihin käytetäänkin suurin osa kirjan sivuista. Lopussa kirjoittajat esittävät vielä oman utopiansa novellin muodossa.

Puolet maapallosta suojeltava

Kirjoittajat kertovat päätyneensä 50% suojeluasteeseen E.O Wilsonin tutkimuksesta, jonka mukaan näin voitaisiin säästää noin 84% nykyisistä eliölajeista. Suojelemalla neljänneksen planeetan pinta-alasta voitaisiin säästää merkittävästi harvempi laji, mutta kolme neljännestä suojelemalla ei saavutettaisi merkittäviä lisähyötyjä. Lisäksi onhan puolet maapallosta kivan tasainen osuus, verrattuna nykyiseen noin 10-15% suojeluasteeseen.

Ydinvoima ei kelpaa, koska se ei käy​

​​Joissain utopioissa on loputtomasti energiaa ja se on niin halpaa, ettei siitä vaivauduta edes laskuttamaan. Toisin on Vettesen ja Pendergrassin utopiassa. He ehdottavat tiukkoja, mutta oikeudenmukaisia kiintiöitä energiankäytölle ja tyrmäävät tiukasti lähes kaiken muun paitsi aurinko- ja tuulivoiman. Ydinvoiman osalta he sanovat kääntyvänsä pohdinnan jälkeen lopulta vastaiselle kannalle. Perustelut ovat pääosin tyypillisiä ja monesti muualla kumottuja. Referoin ne lyhyesti tähän:

Väite	Vastaväite
​Ydinvoiman hiilipäästöt ovat liian korkeat	​Päästöt tuotettua energiayksikköä kohden ovat samaa luokkaa kuin tuuli- ja aurinkovoimalla (IPCC)
​Ydinvoiman onnettomuusriski on liian korkea	​Terveyshaitat tuotettua energiayksikköä kohden ovat onnettomuudet huomioitunakin samaa luokkaa kuin tuuli- ja aurinkovoimalla. (Our World in Data)
​Ydinvoima mahdollistaa ydinaseet	​Ydinvoiman rauhanomaisesta käytöstä ei ole hyötyä pommien tekoon, helpompi on tehdä pommeja suoraan. Lisäksi valvonta ydinaseiden leviämisen estämiseksi on tehokasta. (lue lisää valvonnasta: STUK)

​Epätyypillisempi perustelu ydinvoiman vastustamiseen on, että se on vain osittainen ratkaisu, koska se ei edellytä ihmisten muuttavan käytöstään vaan säilyttää nykytilanteen. Kirjoittajien mukaan tälläinen semi-utopia ei inspiroi riittävästi, eikä se siksi voi saada taakseen riittäviä kansanjoukkoja. Tätä voinee pitää keinotekoisena rajauksena: kirjoittajat ovat halunneet jättää ydinvoiman pois utopiastaan, koska siten utopiasta saadaan mielenkiintoisempi ja vähemmän nykymaailman kaltainen.

Markkinamekanismipuurot ja kapitalismivellit​

​Kirjoittajien mukaan perimmäinen syypää ympäristökriisiin on uusliberaali kapitalismi tai uusliberalismi. Kirjassa uusliberalismi määritellään 1940-luvun kansantalousajatushautomon Mont Pelerin Societyn alkuperäisjäsenten kannattamina ajatuksina. Erityisesti Friedrich Hayek, Ludwig von Mises ja Milton Friedman mainitaan. Kirjoittajien mukaan uusliberalismin ydin on markkinamekanismi, ja he esittävätkin niin uusliberalismista, kapitalismista kuin markkinamekanismistakin luopumista.

Tässä kirjoittajat tuntuvat sekoittavan uusliberalismin, kapitalismin ja markkinamekanismin. Nähdäkseni kapitalismiin kuuluu paljon muutakin kuin tehokkaat markkinat ja niiden tuottama hintasignaali. Näiden lisäksi vaikkapa vahva omistusoikeuden turva, yksityisomistus ja palkkatyö on yleensä mielletty kapitalismille tunnusomaisiksi piirteiksi. Keskeistä kapitalismille on myös taloudellisten resurssien (kapitaalin) ja sitä kautta taloudellisen vallan keskittyminen. Utopiassa voisi siis olla markkinoita myös ilman näitä piirteitä ja toisin päin. Ehkä kirjoittajat vastustavatkin järjestelmää, jossa taloudellisella vallalla voi haalia itselleen poliittista valtaa, jota voi käyttää yhteiskunnan sääntöjen muuttamiseen itselleen edullisiksi, millä voi kerryttää itselleen lisää taloudellista valtaa jne. johtaen lopulta vallan keskittymiseen rikkaille.

Kirjoittajien mukaan uusliberaalit ratkaisuehdotukset ympäristökriisiin perustuvat markkinamekanismiin (esim. päästökauppa), eivätkä voi siksi toimia tai ovat vain osaratkaisuja. Taustalla voisi olla vastaava keinotekoinen rajaus kuin ydinvoiman tapauksessa: Ehkä markkinoihin perustuva utopia vaikutti kirjoittajista tylsältä, koska elämme jo markkinoiden maailmassa. Nyt syntyy kuitenkin vaikutelma, että kirjoittajat sekoittaisivat markkinat kapitalismiin ja jopa pelkäisivät markkinamekanismia. Markkinat pitäisi nähdä työkaluna, jolla voidaan saavuttaa haluttuja lopputuloksia ohjailemalla ja säätämällä insentiivejä. 

Lineaarinen ohjelmointi on hyvä

​Kirjoittajien mukaan talousjärjestelmä on järjesteltävä uudelleen käyttämättä markkinoita ja hintasignaalia. Tällainen yhden muuttujan (hinta) informaatiosysteemi on kuulemma pseudorationaalinen, eikä voi siksi huomioida kaikkea.

Kirjoittajien ehdottama korvaaja markkinoille on lineaarinen ohjelmointi. Sovellettua matematiikkaa opiskelleet ovatkin nyt riemuissaan. Kuten kirjassakin todetaan, neuvostoliittolainen Leonid Kantorovits tunnetaan lineaarisen ohjelmoinnin kehittäjänä ja hän sovelsi sitä juurikin talouden allokaatio-ongelmien ratkaisuun. Markkinoiden korvaaja onkin siis suunnitelmatalous ja matematiikka, hurraa! Kirjoittajien mukaan tämä ratkaisee ongelmat siitä, paljonko pitää tuottaa terästä aurinkopaneeleihin ja paljonko vessapaperia kansalaisille. 

Ja näinhän se toimiikin suunnitelmataloudessa. Viisivuotissuunnitelmatoimisto voi luonnostella talouden suuret linjat helposti matemaattisten mallien perusteella. Aluetoimistot laativat koko maan viisivuotissuunnitelmasta rajatumman alueen suunnitelmia, joita paikallistoimistot täydentävät yhä yksityiskohtaisemmaksi. Lopulta tehtaan suunnittelutoimisto mallintaa montako lampunjalkaa kannattaa sorvata ja millä sorvilla.

Kirjoittajien mukaan suunnitelmataloutta pitää täydentää demokraattisella sosialismilla, jossa kansalaiset tai heidän valitsemansa edustajat päättävät, mitä asioita mallien tuottamissa suunnitelmissa painotetaan. He voisivat esimerkiksi saada liudan vaihtoehtoisia suunnitelmia arvovalintojensa tueksi, ja valinnan jälkeen viisivuosisuunnitelmaorganisaatio toteuttaisi suunnitelman.

Hiukan epäselväksi jää, miten tällaisella mallilla ratkaistaan se, miten kakku jaetaan tai kuka saa viimeisen junalipun. Suunnitelmilla voidaan ratkaista ylätason allokaatio-ongelmat, mutta matalammalla tasolla se käy vaikeammaksi. Lisäksi ihmisten erilaiset preferenssit eivät välttämättä välity: kukaan ei rupea tuottamaan kakkupalojen sijaan berliininmunkkeja ellei suunnitelmaorganisaatio näin määrää. Ehkä kirjoittajien mielissä matalammalla tasolla eletään jonkinlaisessa kommunismissa, jossa kotitaloudet jakavat resursseja kotitalouden sisällä ja välillä vastavuoroisuuden hengessä. Tätä visiota ei kuitenkaan kirjassa esitetty.

​Luo oma utopiasi

​​Kirjoittajat Troy Vettese ja Drew Pendergrass sanovat kirjan olevan muutakin kuin pelkkä sosialistisen utopian visio. He kannustavat lukijaa pohtimaan omaa utopiaansa ja korostavat, että utopioita on monenlaisia. Kaikissa ydinvoimasta ei ole luovuttu ja ehkä jossain markkinamekanismikin on vielä voimissaan.

Utopioiden luomiseen kirjoittajat tarjoavat työkalun: tietokonepelin nimeltä Half-Earth Socialism. Oikeastaan löysin kirjan pelin kautta. Peli on oikein hauska ja virkistävä, vaikka siinä ei ehkä riitä pelattavaa viittä tai kymmentä tuntia pidemmäksi. Yhden utopian muotoilee noin kahdessa tunnissa ja muutaman utopian jälkeen utopia-avaruuden mahdollisuudet alkavat olla koluttu.

Pelin alkuasetelmana on sosialistinen maailmanvallankumous ja koko maailman yhdentyminen yhdeksi maailmanvaltioksi. Pelaaja on valtion viisivuotissuunnitelmatoimiston pääsuunnittelija. Tavoitteet pelaajalle ovat kovat: 60 vuodessa pitää saada maapallon lämpeneminen alle 1 asteen, päästöt nollaan, biodiversiteettikato kuriin ja pidettyä maailman asukkaat tyytyväisinä sekä vielä pysyttyä vallassa.

Tavoitteiden saavuttamiseksi pelaaja voi säätää maailman energian ja ruuan tuotantomuotojen jakaumaa. Muutosten toteuttaminen vie yleensä yhden viisivuotiskauden, mutta voi joskus viedä pidempäänkin. Lisäksi pelaaja voi antaa määräyksiä: pakollinen kasvisruokavalio taikka sähköautojen laajamittainen käyttöönotto ovat mahdollisia politiikkavaihtoehtoja. Myös kirjoittajien huonoina pitämiä vaihtoehtoja on tuotu peliin: ydinvoiman osuutta voi kasvattaa energiantuotannossa, mutta myös malthusilainen väestönkasvun rajoittamiseen tähtäävä politiikka tai keinolihan kehittäminen ovat mahdollisia vaihtoehtoja.

Strategiapeliksi virkistävää on, että asukkaiden tyytyväisyys ja pelaajan vallassa pysyminen ovat ehdottomia voittokriteereitä: jos asukkaiden tyytyväisyys tippuu liian alas tai pelaaja ei pysy vallassa, peli on saman tien ohi. Olkoonkin, että näiden mallintaminen on varsin mekanistista: onnellisuus ja poliittinen valta ovat yksiulotteisia numeroita ja niitä voi rajoitetusti vaihtaa toisikseen. Pelissä on puolueita muistuttavat ryhmät, mutta puoluepolitiikka ja poliittiset lehmänkaupat valitettavasti puuttuvat.

Pelin grafiikat tuovat nostalgisen fiiliksen mukailemalla 1990-luvun alun pelejä harvalukuisella väripaletillaan ja pikselikuvillaan. Ne yhdessä politiikkatoimien kuvauksien kanssa luovat varsin miellyttävän immersion. Konepellin alla pelissä pyörii yhdistelmämalli, joka yhdistää ilmastomallin, ihmisten käyttäytymisen ja maailman talouden pyörittämisen.

Kuvakaappaus pelistä. Kolme erilaista politiikkatointa, jotka pelaaja voi toteuttaa: perustaa suojelualueita vesieliöille, rajoittaa lentomatkustamista tai muuttaa ihmisten käyttäytymistä leppoistamalla työntekoa. Politiikkatoimilla on erilaiset vaikutukset ja ne maksavat eri määrän poliittista neuvotteluvoimaa toteuttaa. Lisäksi tällä hetkellä parlamentin vastustus on liian kovaa leppoistamisen toteuttamiseksi.

​Keinotekoiset rajoitteet auttavat utopioiden maalailussa

​​Mielenkiintoisten ja radikaalien utopioiden visiointi ei välttämättä ole aina helppoa, koska nykytilanteesta on vaikea päästää irti. Inkrementaaliset parannukset nykytilaan harvemmin tuottavat mullistavia ja inspiroivia utopioita. Kirjoittajien ratkaisu tähän on asettaa rajoituksia - ei ydinvoimaa, ei markkinoita - ja päästää luovuus valloilleen.

---