On jälleen se aika keväästä, kun Euroopan, Lähi-Idän, Kaukasian ja Australian maat valitsevat itselleen edustajansa Eurovision-televisioverkoston järjestämään laulukilpailuun. Myös Suomessa ja Ruotsissa on omat karsintansa: Uuden Musiikin Kilpailu ja Melodifestivalen, lyhyemmin ja tuttavallisemmin UMK ja Mello. Karsinnat ovat paitsi hyvää viihdettä, myös omituinen katsaus kansakuntien sielunmaisemaan.

Diletantti kävi Turun Logomossa paikan päällä katsomassa UMK:n finaalin, ja on seurannut innolla Ruotsin Mellon neljä semifinaalia. Vertailupintaa on siis jonkin verran.

Kokonaisuus

Moni muistaa vuonna 2012 aloitetun UMK:n kilpailuna, jonne kuka tahansa saattoi hakea ja päästä, tasosta riippumatta. Osa osallistujista ei selkeästi ollut valmistautunut livenä laulettavaan show’hun: esimerkiksi Pää-Äijien Shamppanjataivas-kappale kuulosti levyllä varsin mainiolta, mutta duon tyyliin sinänsä sopiva lavaesitys jäi kesäteatterimaisen latteaksi. Yleisön kiinnostus laski entisestään, kun vuosina 2018 ja 2019 kyseessä oli kutsukilpailu, jossa yleisö sai äänestää, minkä kolmesta Saara Aallon tai Daruden kappaleesta halusi edustajaksi.

Viime vuosina UMK on kuitenkin petrannut huomattavasti. Ylen mukaan merkittävässä roolissa on YleX:n musiikkipäällikkö Tapio Hakasen eli DJ Orkidean tietoinen uudistustyö kilpailun profiloimiseksi uusien, lupaavien artistien esittelytilaisuudeksi. Hakanen esimerkiksi puheenjohtaa kappale-ehdokkaat valitsevaa UMK-raatia ja lobbaa tapahtumaa levy-yhtiöille. Entisaikojen semifinaalirumban sijaan jäljellä on pelkkä finaali, jossa seitsemän artistia koettavat vuorollaan sykähdyttää enemmän kuin väliaikashow. Laajoja karsintoja kapeampi kappalekattaus tarjoaa kullekin esiintyjälle enemmän aikaa estradilla. Erika Vikman ja Blind Channel ovatkin hyviä esimerkkejä UMK:n uudesta menestyksestä. Matkalla Turkuun junassa viereeni istunut nuorisolainen onnistuikin toteamaan, että “ei kukaan ollut kuullut UMK:sta ennen Blind Channelia”, ja haluavansa ehdottomasti päästä kenraaliin jonne “kaikki menevät vain kuuntelemaan Blind Channelia”. Ainakin fanituksen luonnissa on onnistuttu! Viime vuonna UMK:ta seurasi yli miljoona katsojaa, kun vuonna 2012 katsojia oli n. 450 000 ja matalimmillaan Darude-vuonna 2019 alle 358 000.

Melodifestivalen on koko Ruotsin karnevaali, johon osallistuu vuonna 2022 yhteensä 28 artistia. Mello-ehdokkaaksi voi päästä avoimella haulla, kutsuttuna tai voittamalla erään radiokanavan musiikkikilpailun. Neljän karsinnan (nimeltään Heat) ja semifinaalin jälkeen kuudes show on finaali, jossa edustaja viimein valitaan. Finaalia katsoo tasaisesti vuodesta toiseen n. 3,6 miljoonaa ruotsalaista, suhteellisestikin lähes kaksi kertaa suurempi osuus väestöstä kuin Suomessa. Mello tuntuu olevan mukava kansanjuhla, jota seurataan Ruotsissa esimerkiksi ala-asteiden musiikkitunneilla.

Pertti Kurikan Nimipäivät voitti UMK:n 2015. Kuva: Yle / Tiia Santavirta

Tunnelma

Katsoessa Melodifestivalenia ensimmäinen mieleen tuleva sana on ei-vakava. Kisoissa hullutellaan esimerkiksi tuomalla toinen juontaja sisään sambakarnevaalisaattueessa, ja nauretaan hämmennykselle, kun Mello olikin festivaali eikä karnevaali. Väliaikashow’t ovat aina hauskaa ja hieman äkkiväärää ruotsalaishuumoria (kuten viime vuoden yhden kisakappaleen uudelleenversiointi Ding Dong Worldwide Remix). Perheohjelmakulma on vahva, useat artistit kertovat vähän perheestään ja monet voittajista juoksevat ensimmäiseksi halaamaan lapsiaan.

Aina ruotsalainen huumori ei uppoa. Vaikkapa juontajan göteborgilaisten puujalkavitsit, joiden hauskin asia on göteborgilaisten viehtymys huonoihin puujalkavitseihin, ovat ihan hauskoja, mutta skånelaisten murteen tulkkaaminen ruotsiksi on vähän jo mukahauskaa. Joka jaksossa tunnutaan mainittavan kisojen pääjuontaja Oscar Zian homoseksuaalisuus hieman omituisella vitsailulla, jota suomenkielinen juontaja kääntää todella hienovaraisesti (Zia tuli kaapista kaksi viikkoa ennen tunteikasta kilpaesitystään “Human” Mello-finaalissa 2016). UMK:ssa oli melko vähän huumoria, mutta onneksi mukaan mahtui Vesalan spontaani repeäminen hänen todetessaan että “sitä saa mitä verorahoilla tilaa” (Finaalin kohta 1:06:00).

UMK on yrittänyt aiempina vuosina vähän vastaavaa hulluttelevaa huumoriesitystä, mistä eeppisimpänä esimerkkinä lienee vuoden 2019 Krista Siegfridsin aloitusesitys “Anna mirrin puhua”. Muita kohuttuja esityksiä ovat viimevuotinen Antti Tuiskun ja Erika Vikmanin yhteisesitys “Syntinen potpuri”, ja tämän vuoden Vesalan väliaikashow “Pulkka ja Uu Mama”. UMK on kuitenkin kilpailullisempi ja hieman virallisempi, kun Mellossa taas toivotetaan samat mukavat artistit tervetulleeksi takaisin festivaaliin ja “Mello-perheeseen” ties kuinka monetta kertaa. UMK:ssa tarkoitus tuntuu olevan jännittää voittajia ja luoda kuva kovatasoisesta laulukilpailusta, Mello taas ei pyri vakuuttamaan vaan on itsevarmasti omanlaisensa. Myös kohderyhmä tuntuu olevan hieman erilainen: vaikka suomalaisetkin alakoululaiset saattavat katsoa UMK:ta, lienee selvää ettei vaikka Antti Tuiskun treenibiisit tai Vesalan seksikkäät mamat ole varsinaisesti lapsille kohdistettua musiikkia. Toisaalta, hyvä muuttaa asenteita jo nuorena.

Mielenkiintoisesti sateenkaariliput ja Ukrainan liput kerättiin pois UMK-katsojilta, Ruotsissa taas viime lauantain yleisössä näkyi sinikeltaisia kukkaseppeleitä pitäviä pikkulapsia (toki sinikeltainen on myös Ruotsin värimaailmaa). Diletantti on erittäin iloinen, että eskapistinen musiikkiesitys kuitenkin molemmissa maissa pidettiin iloisena kisana, eikä muusikoilta pyydetty mielipidettä kansainvälisestä politiikasta.

Krista Siegfrids päräytti avausnumerollaan "Anna mirrin puhua" UMK:ssa 2019. Valokuva: Yle / Miikka Varila

Show

​Tämän vuoden UMK-esiintyjälista oli hyvin monipuolinen. Mukana oli 2000-luvun alun naftaliineista kaivettu The Rasmus, savolainen sensuelli erotiikkapoppari Isaac Sene, kassakonekilisevästä ateismista laulava Olivera, räjähtävä BESS kappaleellaan Ram pam pam, sympaattinen ja suodatinpussinsävyinen Younghearted, kiintiökapinallinen Cyan Kicks sekä aina yhtä riemastuttava Tommi Läntinen. Voittajaksi tietysti päätyi vahvoista naisista teinivampyyriyökerhokuvaston kautta laulavan The Rasmuksen kappale Jezebel, jossa tyttö näyttää pojalta ja saalistaa. Ilkeämielinen voisi todeta, että Darudekaan ei saanut elvytettyä itselleen euroopanlaajuista suosiota puolivillaisella kappaleella, eikä kukaan ole spekuloinutkaan The Rasmukselle suurta menestystä.

UMK:n tv-taltioinnin laatu vaihteli kappaleittain. Parhaiten videoinnista selviytyi Olivera, jonka esitys livenä näytti tulitikulta valtavissa pahvilavasteissa. Sen sijaan Bessillä oli livenä näyttävä ja nopea koreografia, josta suuresta osasta ei saanut selvää televisiokameran leikatessa sekunnin välein uuteen kuvakulmaan ja näyttäessä erikoislähikuvia Bessin naamasta. Samoin Isaac Senen esitys pyrki mystiseen darkroom-tunnelmaan, josta ei livenä saanut selvää ja joka tv:ssä välillä näytti tanssimiselta ja useimmiten epämääräisesti törröttäviltä raajoilta. Koreografia tuntui hieman huonolta kompromissilta liven ja tv:n välillä. Ylen ehkä pitäisi miettiä tarkempi filosofia, miten taustatanssijoita tulisi kuvata - ei ehkä lähikuvilla pohkeista.

Mellossa on 28 esitystä, joten kappaleiden keskimääräinen taso on UMK:ta matalampi. Mukana on upeita tunteikkaita balladeja kuten Cornelia Jacobsin Hold me closer, käsittämättömiä massiiviset mittakaavat saavia biisejä härskeillä taustagrafiikoilla kuten Anders Baggen Bigger Than The Universe tai Anna Bergendahlin Higher Power, vanhojen hittien kopioita kuten kaikilta latinobiiseiltä kuulostava Alvaro Estrellan Suave ja kaikkia ruotsalaisia pop-anthemeja kanavoiva Liamoon Bluffin, mutta myös sympaattisia vetoja, kuten Cazzi Opeian I Can't Get Enough ja Danne Stråhedin Hallabaloo. Kaikki lavashowt ovat hyvin mietittyjä ja kuvaus ja äänitys on todella ammattimaista, joskin ensimmäisessä osakilpailussa äänestyssovellus ei toiminut. Melloa kannattaa ehdottomasti katsoa, jos haluaa oppitunnin epäironisesta areenapopista, joka UMK:ssa tuntuisi helposti aivan liian isolta ja kornilta. Väistämättä pohtii, onko Ruotsin laulukilpailu- ja popteollisuusmenestys osittain Mellon tuote - isot bile-anthemit istutetaan jo nuoresta saakka lapsille normaaliksi kuvastoksi. Kisojen pääpointti tuntuu olevan jossain muussa kuin Euroviisujen voittamisessa.
 
Molemmissa kisoissa äänestys tapahtuu monen eri kanavan kautta, ja äänestyksen seuraaminen on todella puuduttavaa molemmissa kisoissa. Ruotsalaisten sovellusäänestyksen kautta pisteet annetaan myös erikseen eri ikäryhmille, ja nuorin ikäryhmä on 3-9-vuotiaat. Parasta äänestyksiin liittyvää antia on toki Mellon sydänäänestyksen aloittava nyöristäveto, jonka myötä lavalle tupsahtaa 15 sekunniksi kiilteleviä sydämiä tanssimaan ja laulamaan vuoden 2001 euroviisuehdokaskappaletta Lyssna till ditt hjärta.

Yhteenvetona

UMK ja Mello ovat erilaisia. UMK tuntuu olevan paikoitellen kantaaottavampi, virallisempi ja kilpailullisempi, Mello taas pöhköilevä perhekarnivaali. Molemmissa on kuitenkin omat puolensa, ja etenkin ruotsin kielen petraamisesta kiinnostuneiden kannattaa harkita myös länsinaapurin karsintojen katsomista. Ei niinkään musiikin kuin koko shown vuoksi.

---