Työ on olennainen osa ihmisen olemusta: esittäytyessä tuntemattomille tuntuu luonnollisimmalta kertoa ensiksi, mitä tekee työkseen. Työ on siis voimakkaasti minuutta määrittävä tekijä. Ainakin asiantuntijatyössä oman työnkuvan tarkempi kuvailu osoittautuu vaikeaksi. Kysymykseen töistään voi joko vastata tittelillään, esimerkillä viimeaikaisista työtehtävistään tai humoristisen itseironisella pelkistyksellä. Mutta mikään näistä vastauksista ei tunnu antavan täyttä kuvaa. Miksi näin?

Ehkä juuri työn kietoutuminen minuuteen tekee sen tunnistamisesta vaikeaa. Työnkuva heijastelee tekijäänsä ja elää tekijänsä taitojen ja kiinnostusten mukaan. Toisaalta työ myös muokkaa tekijäänsä: Töissä kerryttää uusia taitoja ja kiinnostuksia, sopeutuu toimeltaan odotettuihin rooleihin ja imee työpaikan kulttuuria huomaamattaankin. 

Minuuteen kietoutunutta työnkuvaa on vaikea nähdä kokonaisuudessaan: työ on liian lähellä itseä, jotta siitä saisi kokonaiskuvaa. Tätä ajatusta liiasta läheisyydestä tukee, kuinka vaikka puolisolla tai rekrytoijalla saattaa olla työnkuvasta paljon parempi tiivis ymmärrys kuin itse työn tekijällä. Työn sisällön selkeä kristallisointi on ristiriitaisesti helpompaa niille, jotka tietävät siitä vähemmän.

Mutta onko työnkuvan kuvailussa taustalla suhteeton vaatimus? Ajattelemme herkästi, ettei pelkkä nimike ja tehtävälista saavuta työmme ydintä, sen oikeaa olemusta. Haluamme lukea työnkuvaan mukaan abstrakteja asioita: ajatuksissamme esimerkiksi ohjelmoijan työ ei ole pelkästään bugikorjauksia, vaan laajemmin ongelmanratkaisua ja monimutkaisten keskinäisten suhteiden ohjelmallista yhteensovittamista. 

Tämä ajatus on ontologisesti essentialistinen: oletamme työnkuvalla olevan perimmäisen olemuksen, jota pidämme “oikeina töinä”. Käytännön asiat ja palaveeraus koetaan usein vain esteeksi näiden oikeiden töiden tekemiselle. Haluaisimme tiivistää kuvaukseemme töistä tämän olemuksen, mutta se on usein epämääräinen, jos on ylipäätään edes olemassa: miten tällaista abstraktia olemusta pitäisi lähestyä, tai voiko sitä pukea järkevästi sanoiksi lainkaan?

Siipan saappaissa -tosi-tv-ohjelma hälventää huolet essentialistisen työnkuvan saavuttamattomuuden ongelmista.

Kaiken tämän metafyysisen pohdinnan kuitenkin kumoaa MTV3:n tämänvuotinen Siipan saappaissa -ohjelma. Tosi-tv-ohjelmassa pariskunnan puolikkaat kirjoittavat kumpikin päiväohjelmansa aikatauluiksi, jotka sitten vaihtavat päittäin. Seuraamalla näitä aikatauluja viikon ajan puolison töissä käyden sekä pariskunnan puolikkaat että jopa katsojat pääsevät työnkuvan ytimeen kiinni! 

Kiitosta ohjelma ansaitsee laajasta työn määrittelystä: kotityöt, metatyö ja harrastukset eli kokkailuvastuut, kalenterijumpat ja kuorotreenitkin on laskettu mahdollisuuksien mukaan vaihdettavaan arkeen. Työpäivän konteksti muun elämän osana onkin eittämättä olennainen osa työkokemusta. Ohjelmaa katsoessaan oppiikin tunnistamaan myös oman arkensa monipuolisuutta: vastoin luulojaan ehtii töiden lisäksi lopulta kaikenlaista, vaikka kirjoittamaan lehteen!

Viikon vaihdon päätteeksi puolisot tekevät toisilleen lupausvideot. Viimeistään loppukohtauksessa on selvää, ettei työnkuvan henkilökohtaisuus tai abstraktius ole este inhimilliselle ymmärrykselle: vietettyään viikon siippansa saappaissa pariskunta kertoo nyt arvostavansa ja ymmärtävänsä toisiaan paremmin. Kokemus maalataan elämäämuuttavaksi herätykseksi parin arkeen. 

Ohjelman konsepti onkin erinomaista tositelevisiota. Se on luotu samaistuttavaksi kokemukseksi, jossa katsojat voivat pohtia, miten itse pärjäisivät ohjelman hahmojen tai kanssakatsojien töissä. Ihmisten töiden katselu on itsessään mielenkiintoista, ja päähahmojen kokemattomuuden myötä katsoja saa luontevasti sivullisena selityksen työn sisällöstä. 

Mutta kriittiselle katsojalle on ilmeistä, että ymmärrys parin työnkuvasta jää lopulta verrattain pinnalliseksi, niin katsojalle kuin siipallekin. Vaihtosaappaissa ollessaan saa jatkuvasti tukea ja opastusta, eikä ole lopulta pitkäjänteisessä vastuussa oikein mistään. Puolison työtoverit lähinnä esittelevät paikkoja ja ohjaavat selkeimmin määriteltyjä työtehtäviä.

Samalla heitä seuraa televisiokuvaaja, jonka olemassaolo on häivytetty. Tarkan katsojan silmiin tämä tuntuu ajoin kiusallisen keinotekoiselta: kohtaukset vaikuttavat lavastetuilta, kun on tottunut nykyajan diegeettiseen kameraan, jonka läsnäolo kohtauksessa tunnistetaan. On vaikea olla ajattelematta kahvihuoneen nurkassa seisovaa kuvaajaa rennon lounashetken aikana. Ansiokkaan ahkera kuvaus- ja editointityö vielä korostaa tätä: kun kuva leikkaa kysymyksen jälkeen toiselle puolen lounaspöytää, joko kuvaajan on keskeyttänyt keskustelun siirtyäkseen toiseen kuvakulmaan, taikka kuvaajia on ollut taukokopissa kaksi. On vaikea sanoa, kumpi asetelma on kiusallisempi.

Keinotekoisuudesta ja puutteistaan huolimatta ohjelma lämmittää mieltä. Vaikka siippoja talutetaan kädestä, pääsevät he silti kurkistamaan toistensa maailmoihin sarjassa, ja nämä vajavaiset vilaukset syventävät kuitenkin keskinäistä ymmärrystä. Tämä sama sallivuus epätäydellisyydelle ulottuu myös käsittelemiimme työnkuvauksiin: nimike, humoristinen pelkistys ja viime viikon työlista kertovat lopulta todella paljon ihmisestä työssään. Tekijästään erillistä perimmäisen olemuksellista työnkuvaa ei välttämättä ole olemassakaan, joten tuskinpa sen perään kannattaa haikailla!