Istun eräänä aamuna väsyneenä solukoppini vuodesohvalla, kun ajatukseni valuvat yllättäen uuteen uomaan. Tässä hetkessä olisin valmis puraisemaan pikkurillini makeannälkääni, jos käteni olisi kivuntunnoton ja kauttaaltaan suklaata, pohdin. Pienet suklaakristallit lennähtäisivät murtumakohdasta syliini tai sohvalle, missä ne sulaisivat alustastaan erottamattomaksi massaksi. 

Tuskin kaipaisin käden ulkosyrjääkään, nimettömän nikamia tai peukalon ja etusormen välistä allia. Voisin luopua niistä loppuiäkseni paria kivutonta suklaahaukkua vastaan, kunhan se ei tekisi kipeää. Nautinnonhimoni ylittää kehollisuuteni ja vieraannuttaa minut käsistäni.

Eräänä iltana puolestaan puolimakaan väsyneenä sohvallani jonkin tusina-animen tuoreimman jakson päättyessä. Yleensä tyydyttävää “Next episode in 5...”-laskuria ei näy, mutta haluaisin enemmän. Tässä hetkessä olisin valmis näpäyttämään next episode -nappulaa ja matkaamaan maagisesti ensi viikkoon. Kaikki muu elämässäni vilahtaisi ohitseni ja voisin jatkaa katsomista keskeytyksettä.

Samaan putkeen voisin katsoa sarjan loppuunkin. En varmaan kaipaisi tulevia viikkoja tai kuukausia, sen ajan ystäviä, juhlia tai onnistumisia. Nautinnonhimoni ylittää kokemuksellisuuteni ja vieraannuttaa minut omasta elämäntarinastani.

---

Näiden aamujen ja iltojen jälkeen en ole voinut hylätä tätä kokemusta. Tunnistan myös olleeni vastaavissa tilanteissa monasti aiemmin ja koommin. Voin järkeillä nämä kuvitelmat sekä fiktiivisiksi, turhiksi että liki itsetuhoisiksi. Ne ovat väsyneen mielen hourailuja, jotka voin vaivatta projisoida jonkin aidosta minuudestani erillisen “väsyneen mielen” ajatuksiksi.

Kuka järkevä ihminen vaihtaisi sormensa suklaaseen tai viikkonsa viihteeseen? Ainakin antiikin filosofi Kallikles!

Kallikles on todennäköisesti likimain yhtä todenperäinen historiallinen hahmo kuin ainoa kirjattu keskustelukumppaninsa Sokrates. Hän astui filosofian kuvainnolliselle ja kirjaimelliselle näyttämölle vain esittääkseen amoralistisen hedonistisen filosofiansa.

Kallikleen ehdoton hedonismi kieltää täysin kohtuullisuuden ja jopa kylläisyyden arvon. Kylläisyyttä Kallikles pitää harmillisena esteenä syömisen jatkamiselle. Onnellisin ihminen voisi syödä ja juoda rajatta, alati nälkäisenä ja janoisena, sillä himojen seuraaminen on aidointa nautintoa. Syyhy on siunaus, koska se luo kyltymättömän raapimisen himon, jota on vielä helppo tyydyttää. 

Jos hän olisi astia, hän rikkoisi itsensä vuotavaksi, jotta voisi täyttää itseään rajatta, huolimatta täyttymyksestä. Varsinkin tämä ajatus itsen rikkomisesta tyydyttämättömän nautinnon vuoksi palaa noihin aamuihin ja iltoihin.

Sekä minä että Sokrates tunnistamme Kallikleen aseman lopulta epärehelliseksi. Hän ei varmastikaan pidä syyhyä parempana kuin sen poissaoloa. Mutta uskon, että tuossa hetkessä Kallikles oli valmis sanomaan mitä vain voittaakseen väittelyn. Hän unohti omat aattensa uskoakseen jotain hyödyllisempää, mitä Sokrates ei voisi kellistää. Hänen voitonhimonsa ylitti hänen oman älynsä ja sai hänet uskomaan järjettömyyksiä.

Epätoivossaan ja -rehellisyydessään Kallikles kuitenkin saavutti jonkin ihmisyyden ytimen pimeän puolen. Vastineeksi välittömästä tyydytyksestä olemme yllättävän valmiita unohtamaan jatkuvaisen kehollisuutemme: unohtamaan että olemme huomennakin, unohtamaan että olemme koko kehomme, unohtamaan omat uskomuksemme.