Kun katsoo tarpeeksi elokuvia, oppii elokuvan kielestä jotain sanoiksi muotoilematonta, jota varmaan elokuvataiteen laitoksella muotoillaan sanoiksi. Sama pätee tietty televisiosarjoihin, romaaneihin, videopeleihin, näytelmiin, YouTube-videoihin, oopperoihin ja aivan kaikkiin luovuuden tuotoksiin: median kieltä oppii sitä nauttimalla. Tämä on ilo: syvempi ymmärrys avaa lempiteoksista uusia tasoja ja merkityksiä, sallii niiden kuluttamisen uusin silmin ja syvemmin.

Kun on oppinut uuden kielen, on vain luontaista haluta puhua sillä: Median kulutus luo ainakin minulle kaihon luoda itsekin. Tämä innostus kuitenkin törmää usein rahan, ajan ja tekniikan rajoitteisiin. 

Teknisesti hankala luominen on herkästi käyttämiään työkaluja vastaan käytävää tahmaista taistelua. Olen esimerkiksi kuvannut lyhytelokuvia, mutta ne ovat jääneet vajaiksi unelmistani. Tekninen muuri minun ja visioni välillä on tuotannon joka vaiheessa turkasen korkea: en minä lopulta osaa näytellä, sommitella tai leikata. Lyhytelokuvien kuvaaminen ystävien kanssa on kuitenkin uskomattoman hauskaa: näytteleminen vaatii vilpittömyyttä ja rohkeutta, joka lähentää ihmisiä. YouTube on monessa mielessä pahin: luontevat lapset ja innokkaat aikuiset saavat videoita katsoessa huijattua minut luulemaan, että videoiden suunnittelu, kirjoittaminen, kuvaaminen ja editoiminen olisi helposti saavutettavissani. Ja kuinka paljon olen lukenut ja varsinkin katsonut ohjeita pelisuunnitteluun! Ymmärrän kuitenkin ohjelmoinnista tarpeeksi tajutakseni tuon vuoren korkeuden. Vaikka hauskat tekoälyvinkit kuulostavat konkreettisilta ja sovellettavilta, eivät ne oikeasti tuo minua yhtään lähemmäksi peliohjelmointia.

Monessa mediassa siis luomiskynnys on korkea ja vaadittu omistautuminen syvää, jolloin sen herättämät luovat halut jäävät väistämättä täyttymättä. Tämä täyttää elämän valjulla lannistuksella: oispa siistiä joskus.

Ehkä ratkaisu olisi siirtyä lukemaan runoja. Runot ovat hauskoja! Runojen lukemisen myötä syntyvän luovan paineen purkaminen pöytälaatikkooni olisi matalamman muurin takana.

Tällä en tarkoita että runoilu olisi itsessään helppoa, runo kätkee taidemuotona taakseen saman syvyyden kuin muutkin, sen kielen oppiminen kuulostaa jopa vaikeammalta kuin monen muun. Mutta runoilu on saavutettavaa: jos haluaisin kirjoittaa runoja, en tahisi ohjelmistojen kanssa tai tuskailisi harrastehankintoja. Pääsisi suoraan luovaan ytimeen.

On myös helpompaa pyytää ystävää tai tuntematonta lukemaan muutama runo kuin romaani, jos teoksiaan haluaisi joskus ulkoiluttaa. Ainakin itse tunnen tarvitsevani julkisuuden jännitystä kirjoittamiseen. Runoja näkyy olevan mahdollista julkaista vaikka Instagramissa, ilman esimerkiksi omaa nettisivua ja julkaisuaikataulua, joita Diletantin toimittamisen kaltainen lehtilarppi vaatii.

Diletantin tavoittama Suvi @runoihin-Instagram-tilin takaa rohkaisee ajatusta: Runous voi olla oiva kanava luovuudelle, ja Instagram kanava runoudelle. Suvin mukaan Instagram tarjoaa laboratorion, jossa voi tunnustella vastaanottoa omille ajatuksilleen ja toisaalta peilata omaa työtään. Instagramin kirjoittajien yhteisö on kannustava ja vastaanottava.

Kannattaisi siis varmaan lukea runoja: jos ne herättäisivätkin innostuksen runoilla itsekin, tarjoaisivat ne samalla saavutettavan kanavan sen purkamiseen, toisin kuin useimmat mediat.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen runosuosituksilla)

Kuvituskuva kirjasta, joka voisi sisältää runoja.

​Diletantti suosittelee erilaisia runoja

​Oheisessa listauksessa Diletantti on listannut muutamia esimerkillisiä runoilijoita eri aikakausilta. Kategorisoinniksi valittiin ilman sen parempaa syytä Alkon viinikategorioita.

​Rotevat ja voimakkaat runoilijat

​Mikäli haluat lukea ronskia sotatekstiä tukevalla klassisella poljennolla, voit vaikkapa tutustua Sven Tuuvan seikkailuihin. Esimerkiksi erittäin säntillinen Otto Manninen on oman perfektionistisen ja omintakaisen runoutensa lisäksi tehnyt kaksi julkaistua suomennosta tästä J. L. Runebergin klassikosta.

Tukevaa nykyrunoutta voisi edustaa vaikkapa CMX:n lyriikat. Cloaca Maxima -nimellä aloittanut yhtye on erittäin tunnettu A. W. Yrjänän paikoitellen erittäinkin monitulkintaisista sanoituksista. “Kaksiselkäinen peto raivoaa tasangoilla yön / ja unohtuu aika ja tila / ja nahkapeitto ja syyllisyys” ja tunnelma on kuin italialaista punaviinia nautiskellessa.
​

​Pehmeät ja kepeät runoilijat

​Kaipaatko kevyempää? Nykyrunoilijoista kevyempää puolta voisi edustaa vaikkapa Heli Laaksonen länsmurtteisella ilmaisullaan. “Elämä on kallis ja harvinaine ko ponin päiv kaurapellos”, ja maalliset murheet unhoittuvat mukavassa maalaismaisemassa. Vaihtoehtoisesti vähän kevyempää tyyliä edustaa esimerkiksi Antti Holman parodiateos Kauheimmat runot, jossa Edith Södermalm yrittää epätoivoisesti pyytää Reino Leinoa olemaan kirjoittamatta hänelle enää ikinä.

Vanhemmista kirjailijoista rokokoomaiseen ilmaisuun pääsee P. Mustapää, jonka Jäähyväiset Arkadialle liikuskelee myyttisissä puutarhoissa “ah ruusunnuppuin aikaan”. Toki luontokuvauskin saattaa saada hieman omituisia piirteitä, kuten runossa Delfiinit jalavan lehvien alla, jossa “Sibylla Aineiaan vei alanteille Manan, / luo portin katkeran. / Hän näytti vanhuuden ja Valheen, Pahan sanan / ja Tuskan, Kuoleman. / Ne löysi Aineias oksilta jalavan. / Vaan alla lehvien vihreiden, vaikertain / kykkivät murskatut delfiinit Unelmain”. Kannattaakin varoa, ettei runo läikähdä liian monitulkintaiseksi ja sovi seurustelun sijaan jälkiruoan kanssa paritettavaksi.
​

​Vivahteikkaat ja kehittyneet runoilijat

​Vivahteita voi etsiä monestakin, mutta Suomen tunnetuin modernistirunoilija Edith Södergran lienee tässä lajissa mestareita. “Yö tulee suurena ja villapartaisena / hymyillen ilmihymyä puolihämärälle”. Ilmaisu on pelkistynyttä, mutta silti tarkkaa ja vaikuttavaa. “Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä”. Runoilijan tekijänoikeudet ovat jo rauenneet, joten tekstejä saattaa hyvinkin löytyä vaikka verkon kautta.

Moderneista kirjailijoista vivahteikasta jälkeä voisi osoittaa vaikkapa Pauliina Haasjoki, jonka teoksissa Planeetta ja Promessa käsitellään luontosuhdetta ja maailmaa nykyaikaisin ottein: “Ja avaruusaluksessa sisäkorvan instrumentti menee epäkuntoon / eikä  sillä tee enää  mitään, parasta olisi,  jos sen saisi  poistettua / käytöstä, hiukan ravistelemalla ja luopumalla, sillä se oli syntynyt / planeetalla...” Toinen vaikuttava nykyrunoilija voisi olla Sini Silveri, jonka Titaanidisko-teoksessa “sinulla on kysymysmerkin muotoinen ihokarva olkapäällä ja minä olen / tämän suklaapatukan isä”. Ellei kehittynyttä, ainakin vivahteikasta. Toki postmoderni ilmaisu voi jakaa mielipiteitä natuviinien tavoin.

---