Sain viime jouluna joululahjaksi Heikki Pursiaisen kirjan Olette kaikki väärässä. Saatteessan lahjan antaja toivoi minun olevan immuuni Pursiaisen argumenteille ja mielipiteille, mutta oppivan kirjan retoriikasta keinoja. Tämä mielessä lähdin hakemaan uusia kokemuksia elämysmatkalta liberaaliksi mieltämäni poleemisen keskustelijan ajatuksiin.

Olette kaikki väärässä on pääosin viihdyttävää ja kevyttä luettavaa. Pursiainen puhuttelee lukijaa jutustelevalla tyylillään. On väliin saatu pari vitsiäkin lukijaa huvittamaan. 

Toiset luvut puolestaan ärsyttävät niin, että ne tekee mieli vain lukea nopeasti pois alta, vähän kuten tyhmien mielipiteiden lukeminen Hesarin keskustelupalstalta tai Twitteristä. Lukija saa tuohtumiskokemuksen.

Yksitoista polveilevaa lukua täynnä vaihtelevantasoista analyysiä

Kirjassa on yksitoista lukua, joissa melkein jokaisessa Pursiainen ottaa tarkasteluun yksittäisen kirjoituksen, ja kertoo omasta ekonomistin näkökulmastaan, miksi muut keskustelijat ovat hänen mielestään väärässä. 

​Keskustelut kohdistuvat välillä taloustieteellisiin asioihin, kuten vastauksessa esseisti Antti Nylénille siitä, miksi valtion taiteilija-apurahat ovat markkinanäkökulmasta tehottomia; tai rönsyilevä keskustelu kirjailija Tommi Uschanovin ja kansanedustaja Juhana Vartiaisen kirjoituksista; tai selitys siitä, miksi taloustieteilijä Sixten Korkman on väärässä sanoessaan, että "hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta".

Välillä aiheet menevät hyvin eri päätyyn: kirjailija Rosa Meriläisen toive unisex-vessoista osoitetaan matemaattisesti epätehokkaaksi, ja EU-komission puheenjohtajaehdokas Alexander Stubbin rekursiivinen suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuus yleistetään kaikkia suvaitsemisen moninkertoja koskevaksi itseiskonsistentiksi sääntöpyramidiksi.

Pursiaisen argumentaatio on tarkka- mutta kapeakatseista

Pursiaisen argumentointitapa, jota käytetään retorisena tehokeinona, on paikoin hiukan rasittava. Tapa menee suunnilleen näin:

1. Pursiainen valitsee kritisoitavasta tekstistä sopivan väitteen, johon voi soveltaa taloustieteellistä tarkastelua.
2. Pursiainen ymmärtää väitteen hiukan väärin tai ainakin hyvin kapeasti. Nopealla lukaisulla väärinymmärrystä ei välttämättä huomaa, vaan Pursiainen näyttää vastaavan alkuperäiseen väitteeseen.
3. Pursiainen todistaa väitteen vääräksi taloustieteen perusperiaatteiden mukaan ja julistautuu väittelyn voittajaksi. 

Parhaimpia esimerkkejä tästä on luvun viisi ilmastoaktivistien kritisointi.

​Pursiainen ei hyväksy moralistisia vaatimuksia ihmisten haluille

Luvussa viisi Pursiainen väittää ilmastoaktivistien kertovan moralistisesti ihmisille, mitä heidän pitäisi haluta ja ennustavan ilmastotoimien ajavan meidät jonkinlaiseen kulutuksenjälkeiseen pärekoriluomuköyhyyteen. Pursiainen itse toteaa, että riittää kun ihmisten elintavat muuttuvat ja tähän tehokkain tapa on hiilipäästöjen hinnoittelu. Tästä seuraava hetkellinen elintason lasku pelastaa meidät ilmastokatastrofilta ilman liiallista moralismia. 

Pursiainen jättää kapeakatseisuudessaan huomioimatta, että aktivistien listaamat tulevaisuudenkuvat ovat kaikki mahdollisia seuraamuksia ilmastonmuutoksen pakottamasta elintason laskusta, haluttiin sitä tai ei. Vaikuttamalla siihen, mitä ihmiset haluavat, voidaan näiden elintapojakin muuttaa. Tätä ihmisten halujen muuttamista Pursiainen ei voi hyväksyä. Hän tyytyy toteamaan, että “yritykset muuttaa ihmisiä [paremmiksi] epäonnistuvat aina, ja niiden seuraukset ovat kauhistuttavia, kuten jokainen 1900-luvun historiaa tunteva tietää.”
 
Pursiainen käy läpi liudan ilmastonmuutoksen talousvaikutuksiin liittyviä väitteitä ja ampuu ne yksitellen alas. Lopuksi Pursiainen toteaa, että hänen tarkoituksensa oli näyttää, mihin ilmastonmuutoksen torjunta ei ainakaan johda, ja painottaa sitä, että toimenpiteitä on tehtävä maapallon pitämiseksi elinkelpoisena. Tätä ennen hän on kuitenkin muun muassa ehtinyt toteamaan, että "on pöyristyttävää, että tieteelliseksi itseään väittävä tutkimuslaitos esittää tällaisia täysin ihmisvihamielisiä ajatuksia, joiden toteuttaminen tuomitsisi kehitysmaiden asukkaat ikuiseen köyhyyteen."

Pursiainen jankuttaa samaa levyä harmistuttavan pitkääN

Pursiaisen argumentointitapa on myös harmillisen pitkäpiimäinen: vastaväittäjien väitteet todistellaan vääräksi kautta rantain. Todistelut vaihtelevat tarkoituksellisesti hupaisan absurdin laajoista iloitteluista piinaaviin loogisiin todistusketjuihin, mutta harvoin mihinkään lyhytsanaisempaan formaattiin. 

Jo vastaväitteen esittämisestä lähtien lukijalle on selvää, mihin Pursiainen tällä kertaa tähtää. Siitä huolimatta Pursiainen kierrättää lukijaa täysin rationaalisten homo economicusten asuttaman joulupukkilandian läpi (ainakin viiden sivun ajan) ja sen jälkeen vielä hinkkaa omaa väitettään toiset viisi sivua. Kuolettavan tylsää!

​Neutraalin taloustieteen David vastaan Goliath, joka on väärässä

Pursiaisen retoriikkaan kuuluvat myös harkitut sanavalinnat, joilla hän asemoituu väittelyn heikommaksi osapuoleksi. Hän julistaa olevansa neutraali taloustieteilijä, jonka kirjalliset ansiot eivät vedä vertoja hänen vastaväittäjilleen. Hän myös korostaa arvostavansa suuresti vastaväittäjiään. Näin Pursiainen asemoi itsensä toistuvasti altavastaajaksi, jolloin hänen ajattelunsa mahdollisia virheitä on helpompi suvaita.

Tästä huolimatta Pursiainen asemoi vastaväittäjänsä sanavalinnoilla olemaan väärässä. Pursiainen ja hänen tukijansa ovat järkeviä, muut ovat väärässä, mystikoita ja järjettömiä: hehän eivät ymmärrä alkeellista taloustiedettä! Ja jos muut ovatkin teknisesti oikeassa, heidän havaintonsa ei ole kiinnostava.

Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa on väärinymmärtelyä

Pursiaisen kirjan alaotsikko “Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa” onkin lopulta harvinaisen kuvaava. Pursiainen toteaa, että poleemisuudestaan huolimatta hän pyrkii aitoon vuoropuheluun. Tämä pyrkimys jää kuitenkin lunastamatta.

Aidon vuoropuhelun peräänkuuluttaminen tuntuu olevan tyypillistä nykyään. Kaikkien pitäisi kuulemma tulla kuplistaan ulos käymään laadukasta dialogia kaikkien kanssa. Harmi vaan, että yleensä se dialogi degeneroituu älämölöksi. Ja niin tekee Pursiaisen kirjakin: hän ei koeta aidosti ymmärtää kanssakeskustelijaansa, vaan kaapata keskustelun taloustieteen perusteilla ja nolata kanssakeskustelijan taloutta ymmärtämättömänä haihattelijana.

Pursiaisen argumentaatiotapa muistuttaa harmistuttavan paljon Twitter-keskustelua. Erimielisten joukko saapuu ymmärtämään väitteen väärin jonkin pikkuseikan perusteella ja alkuperäisen esittäjän todetaan olevan jollain periaatteellisella tasolla väärässä. Tämän jälkeen väärinymmärtäjät julistautuvat keskustelun voittajaksi yksimielisesti keskenään. 

Esimerkin tästä tarjoaa Pursiaisen kritiikki Rosa Meriläisen vessakolumnista. Pursiainen vihjaa värikkäästi muotoillen Meriläisen edustavan kommunistista ihmisvihaa tämän ehdottaessa sukupuolineutraaleja WC-tiloja, vaikka Pursiaisen unisex-vessoja ja pisuaareja yhdistelevä malli olisi marginaalisesti tehokkaampi joissain tilanteissa. Meriläinen tuskin kuitenkaan vastustaisi tätä järjestelyä, joten Pursiaisen tuomio on hieman epärehellinen.

​Toisella lukukerralla kirjasta saa enemmän irti

Tätä kirjoittaessani palasin kirjaan ensimmäisen pikaisen lukukerran jälkeen. Toisella lukukerralla villeimmätkin Pursiaisen väitteet alkoivat tuntua järkevämmiltä, tai ainakin vähemmän raivostuttavilta, vaikken varsinaisesti ollutkaan samaa mieltä. Immuniteettini Pursiaisen retoriikalle oli karissut, ja osasin nähdä Pursiaisen väitteet ilman hänen poleemista tyyliään.

Ensimmäisellä lukukerralla raivostuin Pursiaisen retoriikkaan niin, etten hyväksynyt hänen argumentaatiotaan. Onko tämän opetus - varsin tylsästi - että pitäisi antaa aikaa ajatuksille kypsyä ennen kuin tyrmää ne? Erimielisiin kirjoituksiin pitäisikin suhtautua rakentavan uteliaasti, jolloin ensimmäisen väärän sanonnan vastareaktiot eivät myrkyttäisi koko tekstiä.

Ehkä lukijana pitäisi välttää tuohtumiskokemuksen houkutusta ja tunnistaa omat voimakkaat reaktiot väitteisiin. Tällöin voisi ottaa aikalisän ja palata tekstiin myöhemmin uusin silmin, vaikka se tyyliltään olisikin raivostuttava. Rauhanomaisella luennalla voi yrittää ymmärtää, mitä kirjoittaja on koettanut sanoa, eikä tuohtua siitä, mitä tämä on sanonut. 

Kunpa Pursiainenkin olisi tehnyt näin.