Populaari tiedekirjallisuus on mitä mainiointa hyllyntäytettä, mikäli haluaa näyttää muille olevansa sivistynyt ja tiedostava henkilö - tai ainakin höynäytettävissä ostamaan mainostetun tietokirjan. Odotukset sekä tieteen että viihdyttävyyden suhteen ovat korkeat, mikä tekee lajityypistä hankalan kirjoittaa ja lukea. Teoksen tökkiessä ikävintä on tunteen epämääräisyys: harvoin osaa nimetä, miksi kirja ei kaappaa mukaansa. Lukija alkaa helposti epäillä itseään.

Ilahduttavasti joskus toinen kirja osaa tarjota vastauksen: puuttuvan palasen tunnistaa nähdessään sen toisaalla toimimassa, oli puute sitten kirjassa tai lukijassa. Diletantti luki kaksi kotimaista ja kaksi israelilaista tietokirjaa, jotka täydensivät toisiaan. Kirjat olivat suureksi älyköksi tituleeratun Yuval Noah Hararin ihmiskunnan kehityskulun läpikäyvä Sapiens, Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin kirjoittama psykologiatutkimustensa yhteenveto Thinking, Fast and Slow, filosofi Maija-Riitta Ollilan etiikkakatsaus Tekoälyn etiikkaa ja  Pauliina Haasjoen asiaproosateos Himmeä sininen piste. 

Sapiens ja Muunlajiset

Harari & Haasjoki

Yuval Noah Hararin Sapiens on “rohkea ja provokatiivinen” teos, joka käy läpi Homo Sapiens -lajin matkan “merkityksettömistä apinoista luomakunnan valtiaiksi” historian professuurin suomalla itsevarmuudella. 

Sapiens tavoittelee viihdyttävyyttä kaiken kustannuksella. Hyvä esimerkki kirjan haasteista on sen luku Historian suurin petos, joka käsittelee maatalouden vallankumousta. Vehnän väitetään kesyttäneen ihmiset puijaamalla näitä levittämään ja palvelemaan itseään. Harari perustelee maatalouden mukanaan tuomien muutosten olleen yksittäiselle ihmiselle pitkälti negatiivisia: yksipuolisen ruokavalion tuomat puutostaudit ja rankan viljelystyön rasitusvammat kurjistivat elämää. Ihmisten alistumista auran eteen perustellaan unelmilla leveämmästä leivästä, joka kuitenkin kapenee hallitsemattoman väestönkasvun myötä. Argumentin ydin on selkeä: muinainen metsästäjä-keräilijä ei olisi ryhtynyt maanviljelyyn, jos olisi nähnyt sen seuraukset. 

Kirjan muutkin väitteet ovat yhtälailla yksinkertaisen viihdyttäviä, hauskoja perspektiivejä historiaan. Se lunastaa sisäkannen lupaukset provokaatiosta: juuri maatalouden vallankumouksen virheeksi leimaaminen hämmästytti aikanaan HS:n toimitusta myöten. 

Voisi kuitenkin väittää, että ennemmin kuin petos, maatalouden leviäminen on matemaattinen välttämättömyys. Juuri maatalouden mahdollistama parjattu väestönkasvu johtaa maanviljelyn eksponentiaaliseen leviämiseen. Harari selkeästi ymmärtää tämän mutta ei tunnu haluavan antaa selitykselle palstatilaa: johtopäätöksenä se olisi tylsä. Faabelinomainen selitys juonikkaasta vehnästä ja ahneesta ihmisestä on mainiota tarinointia, mutta ehkä huonoa tiedettä. Ikävä kyllä tylsät syyt ja selitykset ovat usein myös todenperäisiä, universumin draaman taju on huono.

Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste tosin kertoisi meille universumin draaman syntyvän tulkinnasta: kirjassa verrastetaan sen nimikkovalokuva Pale Blue Dot ja Earthrise. Vaikka kuvien kohde on sama, me luemme niihin hyvin erilaisia merkityksiä. Parhaan vastakappaleen Sapiensille tarjoaa kuitenkin Himmeä sinisen pisteen luku Muunlajiset, joka tuntuu jo nimessään täydentävän Sapiensia. Nimi sanoittaa muunlajisten toiseutta ihmisiin verrattuna havainnollistavasti.

Earthrise, NASA/Bill Anders

Pale Blue Dot, Voyager 1

Haasjoki ei tartu tuotantoeläinten ikäviin olosuhteisiin ja niihin kohdistuviin julmuuksiin, joihin lopulta harva lukija toivottavasti aktiivisesti osallistuu. Niiden sijaan essee miettii laajempaa eläinkäsitystä yhteiskunnassa. Erityistä ja tarkkaavaista kritiikkiä saa varsinkin luontokäsitys:

Luonnon oletetaan kattavan kaiken, mikä jää ihmisyyden ulkopuolelle. Mutta jos luonto on jotakin, mikä jää ihmisyyden ulkopuolelle, mihin ihmiset ja ihmisrakennelmat eivät kuulu, eivät luontoon kuulu myöskään ne eläinlajit (tai kasvilajit), joita ihmiset ovat muokanneet ja ottaneet hallintaansa. 

Tuotantoeläimet ovat tässä suhteessa olioiden paarioita: ne eivät mahdu edes hierarkian pohjalle. Yhteiskuntana yritämme joko unohtaa tuotantoeläinten olemassaolon tai kuvitella niiden asustavan idyllisellä kuvakirjan kotieläintilalla, mutta teollisen mittakaavan eläintuotantolaitokset eivät mahdu mieliimme.

Rouva Teurastaja työssään.

Haasjoki tarjoaa ajatuksen tueksi useita esimerkkejä populaarikulttuurista. Kuva Richard Scarryn rouva Teurastajasta myymässä kinkkua ja pekonia on jo hirtehinen. Tämän ristiriidan takia teuraspossujen ajatteleminen on touhukkaan maailman sisällä mahdotonta. Essee ei kuitenkaan vain poimi argumenttiaan tukevia esimerkkejä, vaan käsittelee eläinkuvauksia laaja-alaisesti: Bojack Horsemanin tehdaskanaloissa vaeltavat huumatut ihmismäiset kanahahmot, ja toisaalla käsitellään Lola-terrierin mielenmaisemia, joita tämä jakoi omistajalleen tassuntaputuksista koostuvalla koodikielellä.

Kenties pysäyttävin oli pohdinta, joka lähti liikkeelle vuoden 2017 Oikeus elää -mielenosoituksesta, jossa vaadittiin, ettei turvapaikanhakijoita kohdeltaisi “kuin eläimiä”. Haasjoki porautuu tähän ajatukseen: saako eläimiäkään kohdella kuin eläimiä? Lopputuloksena todetaan eläinoikeuksien tarjoavan eräänlaisen ihmisoikeuksien perälaudan: vaikka ihmisryhmä epäinhimillistettäisiin muunlajiseksi on näiden kohtelu eläimiä huonommin yhä vaikea perustella.
​

I​hmistä tai ihmisryhmää voi sortaa kuin eläintä vain, jos eläintä voi sortaa.

Haasjoki kuitenkin tunnustaa ajatuksen rajat. Käytyään kokemuksiaan aiheesta läpi kolmisen sivua Haasjoki toteaa eläinten kaltoinkohtelusta puhuttaessa voitavan tahtomatta halventaa ihmisten aitoa kärsimystä.

Niiden [tehoeläintuotannon ja kansanmurhan] vertaamisella voidaan hätkähdyttää ja herätellä empatiaa, mutta kovin pitkälle analogia ei tietenkään kanna.

​Sapiens puolestaan kompastuu tuotantoeläimiin, joita Historian suurin petos kuvailee maatalouden vallankumouksen uhreiksi. Tuotantoeläinten Harari ei väitä kesyttäneen ihmisiä. Hän kuvailee, miten uusiguinealaiset tapaavat silpoa sikoja estääkseen näistä karkaamasta. Esimerkki on järkyttävä, vieraannuttava ja irtonainen. Se tuntuu mielenkiintoisesti vapauttavan lukijan vastuusta: vaikka vasikoilla on ikävää Israelissakin, ovat olot Papuan possuja paremmat. Harari toteaa evolutionäärisen menestyksen mittaamisen soveltuvan lähinnä kasveihin, mutta ei eläimiin ja ihmisiin, joilla on rikas sisäinen kokemusmaailma. Tämä sidotaan sinänsä kauniisti tuleviin lukuihin toteamalla yksilöiden kärsimyksen olleen usein kollektiivisen menestyksen hinta.

Mutta päteekö tämä oikeasti kasveihinkaan? Onko kasville onnea tai menestystä tulla kloonatuksi ympäri maailman, jalostua kummajaiseksi ja kasvaa monokulttuurissa pellolla? Jos kysymys on järjetön tai vastaus kieltävä, niin suurelta viljapetokselta putoaa pohja. Tarttuessaan tarinaan viljasta ihmisen kesyttäjänä Hararin täytyy puolustaa myöntävää vastausta. Tämä kummallinen argumentti päätyy muodostamaan pohjan koko osiolle. Siinä missä Muunlajiset tunnusti vertaustensa rajat, Sapiens taipuu narriksi narratiiviaan varten äskeisen alkusoinnun väkinäisyydellä.

Toisin kuin Hararin Historian suurin petos, Muunlajiset on liki mahdoton tiivistää yhdeksi ajatukseksi, koska se käsittelee muunlajisuuden aihetta laaja-alaisesti, kutsuen lukijaansa pohtimaan. Historian suurin petos on provokatiivinen, Muunlajiset haastava.

​Tekoälyn etiikka ja Tieto avaruudesta

Ollila & Haasjoki

​Maija-Riitta Ollilan Tekoälyn etiikkaa keskittyy tekoälyn tiimoilta “aiheisiin, joiden pikaista keskustelemista yhteiskunnassa kaivataan juuri nyt.” Kirja käy läpi tämänpäiväisen tekoälykentän keskeiset sovellukset. Osansa saavat niin algoritminen päätöksenteko, itseajavat autot kuin sota-, seksi- ja hoivarobotitkin.

Pitäytyessään ajankohtaisissa aiheissa ja yleisellä tasolla Ollila tekee kuitenkin hallaa teokselleen. Paras esimerkki tästä lienee kirjan luku Autonomiset ajoneuvot, joka nimensä mukaisesti käsittelee automatisaatiota tieliikenteessä. Ollilan ajatuksen rata vie meidät pian vaunuongelman äärelle. Vaunuongelman käsittely niin tässä kuin toisaallakin itseajavia autoja käsittelevissä pohdinnoissa paljastaa julman taustaoletuksen: autoilla ja autoilijoilla pitää olla oikeus ajaa ihmisten yli. Jo oletuksena auto päätyy väistämättä tilanteeseen, jossa se tappaa ihmisiä. Eettinen ongelma ei ole niinkään ihmisten tappaminen, vaan se, tapetaanko oikeat ihmiset. 

Miksei tekoälyä voisi ohjelmoida niin, että se ei aja ihmisten yli? Ilmeinen vastalause mainitaan: “Paraskaan sensoriteknologia ei tuone tilannetta, jossa onnettomuudet loppuvat.” Onko kyse kuitenkaan sensoriteknologiasta vai halusta? Rajoittamalla ajonopeuden vaikka 20 kilometriin tunnissa loppuisivat niin automaattisten kuin manuaalisten autojen onnettomuudet. Ollila on kuitenkin rajoittanut aiheensa vain automaattisen liikenteen etiikkaan, mikä tuntuu ensilukemalla järkevältä.

Mutta miksi me puhumme mieluummin tekoälyautojen etiikka-asetuksista kuin liikenteen etiikasta?

Samantyyliseen dilemmaan päätyy Himmeä sininen piste luvussaan Tieto avaruudesta, jossa rinnastetaan neuvostoliittolaisen sosialistisrealistisen avaruustieteisfiktion kuukuvitelmat nykypäivän rakettioligarkkien mainosvideoiden villeihin visioihin. Siinä missä Klushantsev pohti Marsin mahdollista sivilisaatiota, jolle levittää kommunismin ilosanomaa, esittää Musk ihmisten voivan asuttaa Marsin “lähivuosina” ja planeetan itsessään olevan varsinainen remppamiehen unelma. Ilmeinen vastakysymys Marsin maankaltaistaminen on käynnissäoleva Maan venuksenkaltaistaminen, ilmastonmuutos. Kuinka Musk ja muut kuvittelevat voivansa luoda uuden ilmakehän, jos emme kykene pitämään nykyistäkään hyvässä kunnossa? 

Tai pikemmin, miksi me puhumme mieluummin Marsin asuttamisesta kuin ilmastonmuutoksesta?

 Haasjoki tunnistaa syyn:

Mars on siisti, koska sitä täytyisi pommittaa sadoilla ydinaseilla jotta sen navoilta voisi teoriassa höyrystyä tarpeeksi vettä ilmakehän muodostumiseksi. Se on leikkikenttä. Sen maankaltaistaminen on spekulatiivista, kun taas Maan hilinielujen vahvistaminen ja fossiilisia korvaavat energianlähteet ovat poliittisia päätöksiä vaille valmista käytäntöä.

Ongelma liikenneonnettomuuksien tai ilmastonmuutoksen torjumisessa ei ole tekninen eikä eettinen, vaan poliittinen. Meillä on teknologia kumpaankin olemassa tänäkin päivänä. Vaikka suomalaisten enemmistö olisi periaatteessa sitä mieltä, että päästäkseen nopeammin paikasta toiseen ei ole eettisesti soveliasta vaarantaa sivullisia ihmishenkiä, emme rajoittaisi ajonopeuksia radikaalisti. Ja vaikka suomalaisten enemmistö on periaatteessa sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ja sen haittoja pitää torjua, emme ole valmiita radikaaleihin ilmastotoimiin. Ollilalta uupuva oivallus on Haasjoen huipennus.

Muskille tämä ei ole lopulta ongelma: me voimme samanaikaisesti suojella Maan ilmastoa ja kaavailla avaruusvalloituksia. Mutta Ollilan etiikka-asetuksilta putoaa pohja ilman keskustelua liikenteen etiikasta: onko liikenne jo itsessään epäeettistä, kieltäytyisikö aidosti eettinen autonominen auto ajamasta laisinkaan?

Tekoälyn etiikan rajaus pikaista keskustelemista vaativiin aiheisiin rajaa vahingossa keskustelun pian tapahtuvan sijasta pian loppuvaan. Pikaisessa keskustelussa emme ehdi syventyä.

​Thinking, Fast and Slow ja Discovery of Ignorance

Kahneman & Harari

​Sapiensin veroinen viime vuosikymmenen poptiedehitti on tietenkin Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow. Kirja on käänteentekevä lukukokemus kaikille, jotka uskovat yksittäisten ihmisten tekevän päätöksensä täysin loogisesti -- eli toivottavasti ei enää kellekään.

Kahneman aloittaa kirjansa esittelemällä kahden systeemin järjestelmänsä, hitaan ja nopean ajattelun.  Nopea systeemi 1 tekee intuitiivisia, vaivattomia ja suhteellisia päätelmiä, kun puolestaan laiska systeemi 2 hoitaa vaivaa, keskittymistä ja pohdintaa vaativat tehtävät, jos ihminen jaksaa keskittyä. Kahneman painottaa viisaasti, että kyseessä on “as-if”-teoria: systeemit eivät ole aivopuoliskoja, egoja tai edes oikeasti olemassa. Silti niiden pohjalta on mahdollista ymmärtää ja ennustaa ajattelua: hyödyllinen teoria toimii, vaikka sen perusolettamukset olisivat virheellisiä.

Olennaisin ennustus systeemimallin pohjalta on ihmisten epäjärkevyys. Usein päätöksemme perustuvat Systeemi 1:n eriskummallisiin intuitioihin: Pidempi ihminen on luotettavampi, pelottavampi skenaario todennäköisempi ja sadan euron tappio tuplaten niin merkittävä kuin sadan euron voitto. Ihmisten päätöksenteon logiikka ontuu usein.

Hararin Sapiensin luku Discovery of Ignorance tarjoaa ihmisten epäjärkevyydelle hauskan vastinparin esittämällä tieteellisen vallankumouksen tietämättömyyden vallankumouksena. Muutos käynnistyi, kun ihmisyhteisöt ensimmäistä kertaa oivalsivat, että eivät tiedä vastauksia tärkeimpiin kysymyksiin. Teesit yhdistämällä saavumme sokraattiseen tilanteeseen: emme tiedä paljoakaan emmekä yleensä kykene luotettavaan loogisen päättelyyn.

Luonnontieteen historiaa opiskelleena huomaa, kuinka Harari kiitää läpi historian etsien esimerkkejä raflaavien ja mustavalkoisten johtopäätöstensä tueksi. Esimerkiksi antiikin Kreikan matemaattiset saavutukset jätetään kätevästi mainitsematta: Hararin tarinassa tieteen historia alkaa 1600-luvulta, jota verrataan kyllä keskiaikaan, mutta ei antiikkiin. Jeesus, Muhammed ja Buddha ovat osiossa toistuva trio, joka ihmettelee matematiikan merkitystä ihmismielen ymmärryksessä ja saa pyyhkeitä väitetystä kaikkitietävyydestään. Pahiten pateettisuus paistaa Benjamin Franklinin leijanlennätyskuvasta, jonka kuvatekstissä riisutaan jumalia aseistaan.

Jo kiusallisen mahtipontinen kuvateksti.

​Luku perehtyy myös skottilaisen pappisleskirahaston perustamiseen. Tarinassa arvioimalla pappiston ikäjakauman ja elinajanodotukset leskirahasto pystyi ennustamaan saldonsa vuosien päähän liki punnalleen, osoituksena tilastotieteen, matematiikan ja yksinkertaisten oletusten voimasta. Esimerkki on Sapiensissa vähän irrallinen, mutta istuisi mainiosti Kahnemanin kirjaan.

Thinking, Fast and Slow varaa merkittävän siivun prospektiteorialle, jonka kehittämisestä Kahneman voitti taloustieteen Nobelin. Kyseessä on käyttäytymistaloustieteen perustava teoria, jonka mukaan ihmiset ovat sijoittajina enemmän tunteen kuin järjen ohjaamia. Kahneman hämmästelee loputta taloustieteilijöiden kiintymystä aikaisempiin, yksinkertaisempiin malleihinsa: hänen psykologiset tutkimuksensa osoittavat niiden perusolettamukset vääriksi! Kahneman esittelee taloustieteen rationaalisen ihmisen olevan eri lajia, homo economicus, ja väittää etteivät samat olettamukset voi päteä homo sapiensille. 

Mutta Sapiens osaa vastata tähän: taloustieteilijöiden yksinkertaiset olettamukset ovat toimineet jo vuosisatoja varsin mallikkaasti, kertoo tarina pappisleskirahastosta. Kohtalon ivaa onkin, että Kahneman ei kirjassaan osaa arvostaa epätosiin olettamuksiin perustuvaa toimivaa ja hyödyllistä teoriaa, jollainen hänen nopean ja hitaan ajattelunsa teoriakin on. 

Perimmäinen syy Kahnemanin kompastukseen lienee kuitenkin aika. Kun Kahneman vuonna 1979 julkaisi prospektiteoriansa, oli silloisen rahoitustieteen perusta luotu liki 40 vuotta aiemmin. Prospektiteoria on siis samanikäinen kuin rahoitustiede sen julkaisun aikaan. Itse kirja on julkaistu nyt liki kymmenen vuotta sitten. Kyseessä ei siis ole enää uusi haastava teoria, vaikka onkin ehdottoman hauskaa piikitellä taloustiedettä homo economicuksen epärealistisuudesta. Tämä lienee laajemminkin poptieteen haaste: kun kirjan ajatuksista tulee valtavirtaa, menettävät ne shokkiarvonsa.

Thinking Fast and Slow’n kanssa samana vuonna julkaistun Sapiensin shokkiarvo ei ole kuitenkaan kadonnut. Taustalla ovat Hararin raflaavat yksinkertaistukset, jotka ovat enemmän hupaisia tulkintoja kuin teorioita, ja näkökulmat on valittu kovin tarkoituksenmukaisesti. Kun Harari sanoo “Maatalouden vallankumous oli virhe”, väite on tosi mielessä “Täysitoimisen maanviljelyn haitat olivat yksilötasolla suuremmat kuin hyödyt, kunnes eivät enää olleetkaan.” Vastaavasti tieteellisessä vallankumouksessa re‑nessanssista unohdetaan etuliite, koska se ei palvele tarinaa. Tämä tarkoitushakuinen pintapuolisuus on koko kirjan juoni, ja se tekee Sapiensista miellyttävän lukea, mutta lopulta aavistuksen turhanpäiväisen tiedekirjana.

Poptieteen sudenkuopat

​Mielenkiintoisesti käsittelemämme kirjat kärsivät onnistumisistaan: Tekoälyn etiikka on tavoitteensa mukaisesti kattava katsaus relevantteihin aiheisiin, mutta tämä rajaus johtaa kapeakatseisuuteen ja kuivakkuuteen. Sapiensin villit yksinkertaistukset ovat viihdyttäviä, mutta todenperäisyyden ja aidon ymmärryksen kustannuksella. Surullisimpana kaikista Thinking, Fast and Slow’n menestys yhteiskunnallisen ajattelun muuttamisessa on pilannut sen nautittavuuden: kirjan oivallukset ovat jo liian valtavirtaa tehdäkseen vaikutuksen nykylukijaan.

Himmeän sinisen pisteen ensimmäinen epäonnistuminen on ehkä puolestaan sen nautinnollisuuden avain: Haasjoki kertoo alkujaan vuonna 2013 suunnitelleensa kirjoittavansa lyhytproosakokoelman nimeltään Tietoliikenne. Kokiessaan ja pureskellessaan teostaan varten keräämäänsä materiaalia Haasjoki ajautui vuosien varrella kirjoittamaan proosan sijaan avaruus-, tiede- ja tekniikka-aiheisen esseekokoelman, hyvin erilaisen kirjan siis. Ehkä juuri vapaan tutkailun johdosta Himmeästä sinisestä pisteestä on muotoutunut syväluotaava ja sujuva. Runoilijana ja kirjallisuustietelijänä Haasjoki tunnustaa diletantisminsa. Kirja kiinnittää huomion kohtiin, joita alan ammattilainen ei ehkä osaisi kyseenalaistaa, tuoden tuntijankin ymmärrykseen uutta syvyyttä.

Ehkä tutkailevampi, avoimempi ote voisi palvella poptiedettä laajemminkin. Ote koskee tässä sekä kirjoittajaa että lukijaa: myös lukiessa tutkailu tuo tekstiin uusia makuja. Syventyvällä luennalla lapsukset eivät enää heikennä kokemusta, vaan syventävät kirjojen tarinaa. Kirjoja kerratessa kirjoittaessa oppi yllättäen arvostamaan niitä enemmän: Tekoälyn etiikkaa tarjosi pohjan mielenkiintoisille pohdinnoille, Thinking, Fast and Slow'n hellyttävä omaelämänkerrallisuus ei ollut vanhentunut ja Sapiens on täynnä huvittavia näkökantoja ja anekdootteja. Poptiedeopukset eivät ole oppikirjoja, vaan itsenäisiä taideteoksia, ja arvostamalla niitä sellaisina ne muuttuvat merkittävästi kevytlukuisemmiksi.