|
Diletantti jatkaa nykysuomalaisiin esseisteihin tutustumista. Vuorossa on Taneli Viljanen ja hänen muunsukupuolisuutta käsittelevä teoksensa Varjoja, usvaa.
Muunsukupuolisuutta purkavassa, luonnostelevassa ja rakentavassa esseeteoksessaan Varjoja, usvaa (1) Taneli Viljanen kuvaa miessukupuolen olevan ”haarniska, vastenmielinen, vääränmuotoinen, ahdistava vankila, johon minut on sullottu minulta kysymättä.”
Neljäsataaneljäkymmentä vuotta aiemmin renessanssiesseisti Michel de Montaigne käytti samaa vertauskuvaa kuvaillessaan yli puolitoista vuosituhatta aiempia tapahtumia esseessään Parthialaisten sotisopa (2): ”Kun Lucullus näki Tigraneen armeijan eturintamassa meedialaisia sotureita raskaassa ja kömpelössä haarniskassa, kuin rautaisessa vankilassa, hän totesi pystyvänsä helposti lyömään heidät ja aloitti voitokkaan taistelun hyökkäämällä heidän kimppuunsa.” Tämä vertaus puhutteli minua molemmissa teksteissä. Miten panssari perverssisti rajoittaa enemmän kuin suojelee, ja miten osuvasti tämä kuvaa sitä, kuinka miessukupuoleen liittyvät etuoikeudet ja ongelmat eivät vain kietoudu toisiinsa, vaan valuvat samasta masuunista. Vertaus kuin vaatii sen venyttämistä äärimmilleen, ja Montaigne on ystävällisesti noutanut meille rintapanssarinvenyttimen: "Meidän aikamme aatelistolla on kelvoton ja perin juurin veltto tapa pukeutua sotisopaan vasta äärimmäisessä hädässä ja riisua se heti, kun ensimmäinen merkki vaaran väistymisestä on näkyvissä."(2) Sukupuoli on osaltaan puolustusmekanismi, defenssi, johon tarraudutaan ahdingossa, mutta ei tarkastella arjessa. Varsinkin miehisyyttä todistellaan juuri vastauksena sen kyseenalaistamiselle. Toisaalta normatiiviset sukupuoliväitteet ovat usein älyllistä velttoutta, perustelu väitteelle, jota ei haluaisi oikeasti perustella: Pojat eivät itke, koska itkua on ikävä kuunnella. "Meillä on täysi työ kestää niiden paino; ne tekevät olomme tukalaksi ja hankalaksi: on kuin meidän pitäisi taistella vain turvavarusteidemme voimalla ja kuin meillä ei olisi yhtä suurta velvollisuutta suojella niitä, kuin niillä meitä."(2) Sukupuoliroolit latovat kantajilleen odotuksia yli näiden kantokyvyn. Ihmisen persoonallisuus pelkistetään sukupuoleen, ja sukupuolen performanssista tulee todellisuutta tärkeämpää. Miehen pitää olla tarkka käyttämästään suihkusaippuasta, sillä jos hän käyttäisi ruusuntuoksuista saippuaa, voisi joku luulla hänen välittävän sen tuoksusta. Välinpitämättömyyden esitys on siis tärkeämpää kuin aito nonsalanssi. "Vaikka joku silloin tällöin saakin surmansa, koska ei ole käyttänyt haarniskaa, aivan yhtä monet kuolevat, koska haarniska on ollut heille vastuksena joko välillisesti tai muulla tavoin: se on painollaan hidastanut heidän liikkumistaan, tai kolhinut ja ruhjonut heitä."(2) Kuinka moni lapsi on lakannut lukemasta, koska se on nössöille, laskemasta, koska tytöt eivät osaa matematiikkaa, tai ylipäätään alisuoriutunut elämässään suoriutuakseen sukupuolessaan? Tai aikuinen. Sukupuoliroolit ovat performansseina ovat usein yksilölle haitallisia, vaikka ne toimivatkin sosiaalisena suojana: sopeutumalla joukkoon välttyy vääränlaiselta huomiolta, mutta samalla ruhjoo itseään. Montaignen panssariesseen aktiivinen uudelleentulkinta sukupuolikontekstiin voi huvittaa ja puhua vertauksen osuvuudesta, mutta tuottaa lopulta varsin vähän uusia oivalluksia. Viljanen puolestaan syventää vertausta vankilasta, ja tunnistaa samalla vapautumisen paradoksaalisuuden: "Mikä tahansa vankila on tietty muoto. Mikä tahansa vapautuminen rikkoo muodon. Mikä tahansa tapa olla tapahtuu jossain muodossa."(1) 
Kirjojen kannet, mutta niiden tekstit vaihdettu päittäin.
Ensimmäisenä itsejulistautuneena esseistinä Montaignen esimerkki on pitkälti määritellyt tyylin, ja vertailu Montaignen tuotoksiin on tehokas happotesti tekstin esseydelle. Montaignen esseestä hänen omaa havainnointiaan on murto-osa, hän pääosin lainailee tarinoita roomalaisilta reetoreilta ja historijoitsijoilta. Tämä onkin osaltaan kirjoituksen juju: Livius, Cicero ja Plutarkhos lainaavat Montaignelle uskottavuuttaan, antavat tämän ammentaa tuhatvuotisesta viisaudesta. Vastaavat lukijalle vieraat viittaukset ovatkin yksi esseegenren tunnuspiirre.
Viljasella ei tietenkään ole käytössään vastaavaa auktoriteettia valuttavaa kirjastoa muunsukupuolisuudesta. Jos olisi, olisi Varjoja, usvaa teoksena tarpeeton. Hän kuitenkin lainaa laajalti mistä vain löytää oikeanmallista muodottomuutta ja esityksellisyyttömyyttä: musiikista, esitystaiteesta, queer-teoriasta ja kaunokirjallisuudesta. Parthialaisten sotisopa on lopulta sisällöltään yleisönosastohenkinen listaus aikalaistensa haarniskakäytäntöjen kehnoudesta. Montaigne mainosti muissa esseissään usein kirjoittavan itsestään, aiheesta, jonka hän tunsi parhaiten. Parthialaisten sotisopa sotii tätä julistusta vastaan, ainakin pintapuoleltaan: mitä tämä panssaripäsmäröinti kertoo kirjoittajastaan? Viljanen kuin vastaa kysymykseen Montaignen puolesta: "Tämä kirja, kokonaisuutena, myös niiltä osin, kun se tuntuu puhuvan jostain muusta, tai kun näyttää epäselvältä, mistä ylipäätään on kyse, on yritys määritellä sitä, mitä muunsukupuolisuus minulle tarkoittaa. (Tietenkin tämä kirja on myös muuta, niin kuin minä olen myös muuta kuin sukupuoleni.)"(1) Sotilaspukupaheksunnan voi siis ymmärtää osaksi Montaignen julistamaa itsekuvausta, juuri julistuksen vuoksi, vaikka yhteys Montaignen minuuteen ei ole muuten ilmeinen. Samoin ja ilmeisesti myös Viljanen kirjoittaa itsestään. Varjoja, usvaa on raikastava teos sukupuolesta juuri koska se tavoittelee jotain nykyisen sukupuolijaon ulkopuolista, jotain uutta ja usvaista, jota emme vielä näe kunnolla. Se ei ole monen mieskirjoituksen toksisuuskuvauksia, hurmeisia julkisia ruumiinavauksia koetusta ja jaetusta väkivallasta, ahdistelusta ja ahdistuneisuudesta. Siinä missä Montaigne haikailee antiikin aikoja, Viljasen katse on tiukasti horisontissa, mahdollisen ja mahdottoman välimaastossa. Ei tulevaisuudessa, vaan jossain, joka vain ei satu olemaan tällä hetkellä, paikassa jolla ei ole vielä muotoa. (1) Taneli Viljanen, Varjoja, usvaa, 2020 Poesia, s. 61, Kuinka yrittää ymmärtää — häiriöistä ja vastarinnasta
(2) Michel de Montaigne, Esseitä, Osa II, Kääntänyt Renja Salminen, 2008 WSOY, s. 116, Parthialaisten sotisopa |