Kaksi innostunutta Diletantin toimittajaa kävi tutustumassa Kansallismuseon saamelaiskulttuuria käsittelevään Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu -näyttelyyn. Näyttelyssä on esillä noin 140 Kansallismuseon saamelaiskokoelman esinettä. Näyttelyn pääteemana on esineistön kotiinpaluu, repatriaatio, eli kulttuuriomaisuuden palauttaminen alkuperäisille omistajille tai näiden jälkeläisille. Museokokemus osoittautui pelkkää saamelaisinventaaria kokonaisvaltaisemmaksi sukellukseksi vieraaseen kulttuuriin ja ennen kaikkea vierauteen itseensä.  Diletantti nosti esiin mielenkiintoisimmat kokemuksensa.

Tuntematon saamelaisesineistö

Heti ensimmäiseen näyttelysaliin saapuessa vierailija kohtaa katselmuksen mielenkiintoisia esineitä. On erilaisia porovaljakon osia, vanhoja saamelaisia sarvilakkeja sekä tuntemattomia luusta valmistettuja esineitä. Varsinkin viimeiset ovat vakuuttava näyte saamelaisen kauneutta ja käytännöllisyyttä arvostavasta käsityöperinteestä.

Saamelainen čoarvegiella eli kiela. Kuvan lähde: Saamelaismuseo Siida

Njuikun eli tiuhta. Kuvan lähde: Saamelaismuseo Siida

Yksi kookkaimmista esineistä vitriinissä on poronnahalla päällystetty U:n muotoinen työkalu. Haluaisin tietää mikä se on, mutta harmilloisesti museotilaan asennetut kuusikieliset digitaaliset esineselostenäytöt eivät toimi, sillä oppaan mukaan koko museon langaton verkko on rikki. Opas ei myöskään itse osaa kertoa juuri kyseisestä esineestä, mutta esittelee seinällä olevaa valokuvakollaasia, johon on kerätty eri maailman museoista löytyvien sarvilakkien kuvia. Jään kuitenkin harmilloisena tuijottamaan työkalua, ja voin vain todeta, ettei kulttuurillinen lukutaitoni riitä esineen käyttötarkoituksen ymmärtämiseen.

Määlitsä. Kuvan lähde: Saamelaismuseo Siida

Repatriaatio

Sana repatriaatio toistuu näyttelyssä useassa kohtaa, ja syystäkin. Konkreettisesti Kansallismuseo on päättänyt luovuttaa saamelaiskokoelman esineistön saamelaismuseo Siidan haltuun. Infotauluissa esimerkiksi kerrotaan, miten jopa 50 000 saamelaisesineen epäilleen edelleen olevan muiden kuin saamelaisten hallussa. Erilaisissa videomateriaaleissa haastatellaan museotyöntekijöitä ja saamelaisia, jotka kertovat saamelaisen kulttuuriperinteen elvyttämisestä.

Videot kertaavat yksi toisensa jälkeen samat avainasiat: Saamelaisia on kurmuutettu valtaväestön toimesta enemmän ja vähemmän törkeästi vielä viime vuosisadankin ajan, ja osana tätä sortoa kansalta on viety kulttuuriesineistöä. Nyt Kansallismuseo on palauttamassa tätä kokoelmaa saamelaisten hallintaan. Repatriaatio on myös laajempi, maailmanlaajuinen ilmiö, ja useat museot ja valtiot käyvät nyt haastavaa dialogia menneisyytensä ja alkuperäiskansojen kanssa oikeuksista ja siitä, mikä on oikein.

Repatriaatiopuhe nostattaa minussa erikoisen vastareaktion: Minähän olen tiedostava museokävijä, joka paheksuu Didrichsenin taidemuseossa esillä olevia eteläamerikkalaisia patsaita, ja naurahtelee British Museumissa käydessään brittien kansallismuseon olevan varastettu pala palalta maailmalta. Osaan myös tunnistaa valtakulttuurin ristiriitaisen historian saamelaispresentaation suhteen. Eikö repatriaatio olekaan jo täysin läpikaluttu aihe? Vai onko repatriaatio itsessään niin uusi ja mielenkiintoinen ilmiö, etteivät museokävijät osaa puhua museokävijöille luontevasti repatriaatiotoiminnasta ja käytännön ratkaisuista, vaan päätyvät oppikirjamaisesti kouluttamaan termin sisällöstä? Vaikka aihe on tuttu, sen käsittelytapa on itselleni vieras.

Aiheen toistuva käsittely tuntuu paikoin nostavan esille saamelaisesineiden sijaan itse repatriaatioaktin, jossa osapuolina ovat valtiollinen museo ja saamelaismuseo, ja repatriaatio tuntuu olevan enemmän symbolinen ele kuin toimintaa. Olisi hienoa esimerkiksi kuulla, miten aineistoa tultaisiin esittelemään Siidassa, tai Siidaa olisi voinut mainostaa enemmän.

Esineet ja ihmiset

Tuijotan näyttelytilassa olevaa äärimmäisen kiillotettua juhlakorua, joka on aivan tolkuttomalla pieteetillä tehty ja upea. Aloin miettiä, että onko koru kulttuurillisen arvonsa lisäksi aikanaan ollut kauppatavaramielessäkin yhtä arvokas kuin miltä se näyttää. Minuun iskee lievä epätoivo: onko esineiden keräilyssä myös viety saamelaisalueilta alueen oikeasti tärkeimpiä ja arvokkaimpia esineitä helsinkiläiseen museoon piiloon?

Solju eli risku. Kuvan lähde: Saamelaismuseo Siida

Seuraavassa huoneessa on suomenkielisessä näyttelytekstissä käytetty sanoja, joita en tunnista, kuten jutaaminen. Wittgenstein sanoi, että jos leijona osaisi puhua, en ymmärtäisi sitä - selkeästi jokin kulttuurillinen käsitteistö tässäkin tilanteessa minulta puuttuu. Alan olla jo epätoivoinen, sisäiset ristiriitani koittavat nykiä henkisiä paidanhelmojani ikävästi eri suuntiin. Ehkä näyttely onkin myös löytöretki itseen? Olenko elitisti, joka luulee tietävänsä saamesta jotain? Vai eksotisoiva ignorantti, jota “kiinnostaa toinen kulttuuri” muttei sen kokema sorto? Vai ihan puhtaasti kiinnostunut näyttelystä ja tullut paikalle koska haluan viattomasti oppia uutta? Saanko olla täällä vai pitäisikö minun juuri olla täällä oppimassa? Ja onko tällainen itsekeskeinen märehdintä vain huomion viemistä pois saamelaisista?

Käännän katseeni muihin museovieraisiin. Eräs vierailija mustassa Unikko-paidassa tuijottaa vähän samankaltaisella epätoivolla saamelaistaustaisten nuorten taiteilijoiden tanssimusiikkivideota. Samaan aikaan kuulen stereotyyppiseen valveutuneen kuuloisen keskustelun keski-ikäisen museokävijän ja oppaan välillä: kyllä tämä repatriaatio on ehdottomasti, ah, niin arvokasta, ja todella tärkeää, niin aivan. Huomaan vahingossa melkein nojaavani seinällä olevaan julisteeseen, ja siirryn kiusaantuneesti eteenpäin. Toisessa huoneessa kookas hollantilaisseurue tuijottaa uutta versiota sarvilakista hämmentyneinä ja kiinnostuneina: ajattelevatkohan he saamelaisnäyttelyn kuuluvan Kansallismuseon vakionäyttelyihin?

Näyttely alkaa vaikuttaa museokävijöiden yhteiseltä absurdilta performanssilta. Rauhallisesti kävellen me kaikki luomme ympärillemme omaa esitystämme tiedostavasta, mutta vähänymmärtävästä museokävijästä. Koen tuijottavani elävää lyhytelokuvaa ennemmin kuin museokäyntiä - vai missä ero menee? Uppoudun loppunäyttelyksi tarkastelemaan tätä mielenkiintoista museon ominaisuutta, vieraiden ja näyttelyn vuorovaikutusta.

Kaaviokuva vuorovaikutuksesta.

Esineet ja ihmiset

Lopuksi

Lähdettyäni näyttelystä kehun kaverilleni näyttelyä, ja neuvon häntä menemään katsomaan sen. Pian saankin hämmentyneen viestin:

Ote viestikeskustelusta.

Saamelaismuseon Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu  -näyttely onnistui tuomaan konkreettisesti esille, miten vähän ehkä oikeastaan hahmotankin saamelaista kulttuuria, vaikka siitä jotain ehkä tiedänkin. Näyttelyn mielenkiintoisia puolia olivat myös kanssamuseokävijät, joiden interaktio näyttelyn kanssa oli itsessään taideteos. Diletantti kannustaa käymään vielä 27.2. saakka esillä olevassa näyttelyssä, ja Suomen valtiota antamaan Siida-museolle rahoitusta arvokkaan kokoelman asianmukaiseksi ylläpitämiseksi.

Valokuvien lähde: Saamelaismuseo Siida

---