Nykyaikana monen sarjan tuoreet tuotantokaudet tuntuvat syntyvän liki hallitsemattomasti, kenenkään sellaista kaipaamatta, silkasta tuotantokoneiston inertiasta. Ilmiö ei toki missään tapauksessa ole uusi, juonia on jatkettu tarpeettoman pitkään niin kauan kuin tarinoita on kerrottu. Nykyisellä populaarikulttuurin aikakaudella ilmiö kuitenkin saa uusia ominaisuuksia, sillä tarinat ja teokset ovat aivan eri tavalla helposti saatavilla ja niiden sisältö helpommin tarkistettavissa. Yksi totuus kuitenkin on aina ollut ja on aina oleva: tarina on loppunsa veroinen.

Kaikki tiedostavat jollain tasolla sen faktan, että mikään ei ole aidosti ikuista. Se toistuu niin sananparsissa kuten “kaikki loppuu aikanaan”, kuin myös jopa fysikaalisissa totuuksissa; myös meidän universumimme “loppuu” joskus. Niin masentavaa kuin tämä voi jonkun mielestä olla, se on myös totuus joka tarjoaa omaa kauneuttaan. Ei turhaan puhuta “grande finalesta”, suurenmoisesta lopetuksesta joka viimeistelee (sekin viittaus loppumiseen) teoksen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan, tarina aina alkaa ja loppuu, välissä voi tapahtua mitä vain. Ilman alkua ei ole tarinaa, joten se on selkeästi tarpeellinen. Moni fani toivoo, että tarina jatkuisi ikuisesti, muttei välttämättä käsitä, millaisia ongelmia toive pitää sisällään. Diletantti päätti selkeyttää loppumattomuuden ongelmia.

Flanderisaatio

Flanderisaatio (engl. flanderization) on verrattain tuore populaarikulttuurin termi, jonka merkityksen kuitenkin moni tuntee: tarinan jatkuessa loputta muuttuvat sen hahmot ennen pitkää karikatyyreiksi alkuperäisistä versioistaan. Nimi juontaa juurensa Simpsonit-sarjan Ned Flandersiin, joka oli alun perin vain keskivertoa uskonnollisempi naapuri, jolla oli omintakeinen puheenparsi. Kun Simpsonit jatkui tarpeeksi pitkään, lopulta Flandersin määrittäviksi piirteiksi tulivat nämä seikat niin valtavissa määrin, että hahmolla ei enää juurikaan ole muita ominaisuuksia.

Ilmiön tunnistaa helposti myös muista taiteen aloista. KISS-yhtyeen alkuaikoina Gene Simmons sanoi, että yhtyeen on lopetettava joskus, sillä asuista ja lavashow’sta tulee lopulta se hallitseva piirre, joka vähitellen kääntyy korniksi. Yhtye ei lopettanut, ja joku voisi sanoa, että ennustus myös piti paikkansa; KISS:in puvut ja show todella hallitsevat mielikuvaa bändistä myös siinä määrin että musiikki itse helposti unohtuu. 

Power creeP

Toinen ongelma loputtomasti jatkuvalla tarinalla on niinsanottu power creep, voiman ryömintä. Englanninkielinen (alunperin videopeleihin luotu) termi viittaa siihen, kuinka uutta sisältöä luodessa panokset nousevat niin, että lopulta vanha sisältö tulee tarpeettomaksi. Termin voi myös helposti sovittaa muuhun mediaan. Jos vaikkapa juoneen kuuluu taisteleminen tai taikavoimien käyttö, loppupuolella juonta saatetaan huomata, että alkupuolen viholliset, liittolaiset tai voimat (joilla saattoi alun perin olla valtava merkitys) valuvat vähitellen sivujuonteisiin niin, että niillä ei lopulta enää ole merkitystä.  

Power creep voi näkyä myös muutoin. Esimerkiksi kauhusarjassa tai sarjassa, joka perustuu shokeeraavaan sisältöön, parempien katsojalukujen toivossa saattaa nousta houkutus tehdä jotain vielä shokeeraavampaa tai pelottavampaa. Tällöin panokset saattavat lähteä nousemaan niin, että alun perin realistinenkin sarja saavuttaa absurdeja ulottuvuuksia. Joissain tapauksissa tämä saattaa vakavasti vahingoittaa teosta, jos alkuperäinen “shokki” oli kuvaannollisen kissan nostaminen pöydälle: myöhemmät yritykset kasvattaa panoksia voivat ottaa pois aiheen vakavuudesta. Tämä esimerkki on helppo kohdata shonen-animeista, kuten Dragon Ballista ja Digimonista.

Roolipelit usein lähtevät laukalle loppua kohden, kun arkisista pikkutehtävistä edetään eeppisiin jumaltaistoihin.

Vesittyminen​

Kolmas, jossain määrin jälkimmäiseen liittyvä ongelma on “vesittyminen”. Jos tarina jatkuu ikuisesti, se voi pilata jatkumon, mutta pahimmillaan jopa ottaa jotain pois alkuperäiseltä teokselta. Helpoimmin tunnistettava esimerkki löytyy jälleen kauhun genrestä. Pitkään tunnustettu tosiasia on, että suurin pelko on tuntematon: kukaan ei voi keksiä mitään niin pelottavaa kuin sinä silloin, kun et voi olla varma, mitä koet. Jos kauhutarina jatkuu liian pitkään, joihinkin kysymyksiin on kuitenkin lopulta vastattava, mikä puolestaan voi lopulta johtaa jopa alkuperäisen tarinan katoamiseen. TV:stä yksi tunnetuimpia esimerkkejä on Twin Peaks - Laura Palmerin murhaajaa ei koskaan pitänyt tulla selville. Paljastus kuitenkin vaadittiin, ja tarinalta (ennustettavasti) loppui puhti.​

Entä sitten, jos tarina ei lopu?

Kiistanalaisempi vaikutus lopulla on se, kuinka se voi lisätä luovuutta. Jos tarinalla/hahmolla on loppu, taiteilijan on luotava uutta sisältöä: jos halu olisi käyttää vaikkapa Marvel Comicsin Venomia, mutta hahmo on joko kuollut tai ei muuten voi toimia tarinassa, on keksittävä uusi hahmo tai tapa, jolla halutut ominaisuudet voidaan siirtää. Näin luotiin esimerkiksi Carnagen hahmo, joka on voimiltaan hyvin samanlainen kuin Venom, mutta voimien haltija on sarjamurhaaja.

Uskoisin myös, että fanien kannalta loppu lisää luovuutta. Jos tarina loppuu kertomatta kaikkea, nämä vastauksettomat kysymykset antavat aihioita mielikuvitukselle, jolloin esimerkiksi fanifiktio voi tuottaa kokonaan uusia kokonaisuuksia
​

Fini

Edesmenneen sarjakuvalegenda Jack Kirbyn teoskokonaisuuksista yksi on selkeästi keskeneräinen: Uudet Jumalat (engl. New Gods). Filosofinen ja pohtiva juoni maalaa suuria kuvia kohtalosta ja lopullisuudesta- pahalla tyrannian jumala Darkseidilla sanotaan olevan yksi kohtalo: tulla poikansa (sota) tappamaksi. DC comics kuitenkin totesi, että hahmoja pitäisi voida käyttää myös muissa sarjoissa, joten loppua viivästytettiin. Tähän mennessä Darkseidin on tappanut lähes kuka vain Wonder Womanista Batmaniin. Kaikki tämä jossain määrin vesittää tarinaa kohtalosta, etenkin kun DC on ilmoittanut, ettei viimeistä osaa koskaan julkaista. Ja minusta on sääli, ettei niin hienolla tarinalla ole loppua.

Jo Jack Kirby -sarjakuvan avausruutu on loppua enteilevä ennakkonäkymä, jossa Vasemmalla Orion (sota) tuhoaa Darkseidin (tyrannia).

Kaiken kaikkiaan “loppu” on oleellinen osa tarinaa, joka värittää sitä lähes yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kuin alku ja väliosat. Itse asiassa, mitä enemmän tarinan muut osat viittaavat loppuun, sitä tärkeämpi lopusta tulee. Tällöin lopun kiistäminen aidosti ottaa jotain pois tarinalta. 

---