Elämä ei ole täydellistä. Toisinaan vaikkapa työpaikalla joku saattaa nostaa esille, miten joku on taas tehnyt kirjoitusvirheen. Sähköpostissa on saatettu ajaa pysähtymättä pilkutusmerkin ohi, tai käännytty väärään suuntaan verbien taivutusristeyksestä. Tällöin virheen tehnyt henkilö saattaa saada tarpeettomankin pikkusieluista kritiikkiä osakseen. Yleisesti kahvipöydissäkin saatetaan virhekirjoittajat leimata vastuuttomiksi huithapeleiksi, suurpiirteisiksi sählääjiksi tai ajatustaidottomiksi kulttuurinvihaajiksi.

On kuitenkin virheellinen käsitys, että kirjoitusvirhe olisi yhden hengen ongelma. Sosiaaliseen vuorovaikutukseen tarvitaan toinenkin henkilö, joka huomauttaa virheestä. Liian usein tämän huomauttajan osuus kirjoitusvirheisiin jää oikeinkirjoituksen alttarinhäpäisijään kohdistuvan pyhän tuskan katveeseen. Diletantti päätti kuitenkin kääntää katseensa pois jumalanpilkasta ja tarkentaa inkvisition suuntaan: Mitä kielioppi- tai kirjoitusvirhe kertoo huomauttajastaan? Seuraavassa on lueteltuna yleisimpiä virhetilanteita analyysin kera.
​

Virhe 1: Koittaa alkaa tekemään jokamokia​

Kaikkihan me - luettuamme äskeisen otsikon - muistamme piinaavasti, kuinka koskaan ei pitäisi alkaa tekemään, tai koittaa tehdä. Kun aamu koittaa, ihmiset alkavat koettaa herätä, eivät “ala koittamaan herätä”. Koettaa-sanan merkityksistä Kielikellokin pitää vielä kiinni, vaikka suhtautuu jo hällävälistisen liberaalisti alkaa-sanan rektioihin. Samoin Diletantti muistelee ylioppilaslautakunnankin edustajien kommentoineen alkaa-sanan taivutusmuodoista huomauttelun olevan jäänne ajalta, jolloin opettajien piti saada oppilaat kiinni kirjoitusvirheistä, eikä oppimaan kirjoittamaan.

Samaa kategoriaan kuuluvat myös relatiivisivulauseen korrelaatin kauaksi karatessa syntyvät jokamokat: ”Sain donitsin lahjaksi isoäidiltäni, jonka söin tyytyväisenä.” Aniharvoin on aidosti epäselvää mihin sivulauseessa oikeasti viitataan. Liekö tosiaan niin, että käyttämällä sanaa “joka” sanan “mikä” sijasta tai “koittaa” lauseessa, jossa olisi pitänyt koettaa saada toinen ymmärtämään asia, henkilö ei kykenisikään ymmärtämään tilannetta? Taustalla vaikuttaa olevan aidon ymmärtämisenhalun sijaan joko halu huomautella tai väärinymmärtää huvikseen.

Virhe 2: Väliviivan pituus

Kaikkihan tietävät, ettei koolla ole juurikaan väliä. Diletantti ei pienellä ajattelullakaan pystynyt keksimään tilannetta, jossa lukijalle jäisi sisältö epäselväksi, jos kirjoitetaan “2020-2022” eikä “2020—2022”. Onneksi ajatusviivan (eli “pitkän viivan”) ja pitkän ajatusviivan (eli… “pitkän pitkän viivan?”) käyttösääntöjä ei liene muurattu kiveen, muuten ihmiset sohisivat toisiaan ylipitkillä viivoilla silmiin. Väliviivan pituudesta huomauttaminen kuulostaakin viittaavan huomauttajan omaan Napoleon-kompleksiin ja kompensaation tarpeeseen.
​

Virhe 3: Numeraalien taivutus ja lyhentäminen

Siinä missä ranskalaisvanhemmat nousevat aamuviideltä taivuttamaan lapsilleen uunituoreita subjunktiiveja, suomalaisvanhemmat menevät töihin ja kirjoittavat numeraalinsa päin seiniä. Kukaan ei opeta ketään lapsena taivuttamaan saati lyhentämään numeraaleja, eikä niitä osata aikuisenakaan. Kahdenteenkymmenenteenyhdenteen tai kahdenteenkymmeneenensimmäiseen lyhennetään lukutavasta riippuen 21:nteen tai 21:seen, ja kahdennentoista 12:nnen, ei “12:sta”. Lisäksi numeraaleja ei tarvitse taivuttaa, jos seuraava sana taipuu sen puolesta. Lisäksi jos on juristi, mitään ei selkeyden vuoksi edes yritetä taivuttaa. Tämä kaikki summautuu sekamelskaan, jossa todennäköisesti kirjoitusvirheestä huomauttava henkilö ei itsekään tiedä, miten sana pitäisi taivuttaa, ja oikeastaan kannattaisikin luovuttaa.
​

Virhe 4: Svetisismien ja anglismien persekuutio

Omenat ovat loppu ja toisaalta ne olivatkin kuituköyhiä. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ne pitivät sisällään aromirikkaita komponentteja, mutta niillä tuskin olisi tienannut juurikaan. Edellisessä virkeparissa oli viisi svetisismiä, mutta niiden tunnistaminen lienee melko vaikeaa. Näistä huomauttava henkilö lieneekin opetellut sanakirjan kanssa ulkoa sanapareja, joita tulisi välttää, koska ne ovat määritelmällisesti väärin. Ehkä tämäkin asia unohtuu ajan kanssa.

Anglismien ymmärtäminen, toiselta kädeltä, riippuu anglismista. Jos käytät turhaan sinä-muotoa passiivirakenteen sijasta, olet todennäköisesti kaakkois- tai savolaismurteiden puhuja taikka turhan englannistunut huomauttajan makuun. Toki jos huomauttaja ihmettelee, mikä on yliopistosairaalan stroke unit, hän saattaa myös olla aidosti hädissään, kun sairaala voisi yhtä hyvin nimetä osastonsa latinaksi eikä viesti menisi maallikoille perille. Nimen parempi soveltuvuus alatyylisiin vitseihin ei tässä tapauksessa kompensoi sen vaikeaselkoisuutta. 
​

​Virhe 5: Suomenkielellä puhuva Aalto yliopisto

Toisinaan on toki virheitä, joista huomauttaja voisi pitää kovempaakin ääntä. Kun yliopisto kirjoittaa ohjeissa tutkimussuunnitelman kirjoitettavan usein “suomen- tai englanninkielellä”, tai kun valtakunnallinen sanomalehti jälleen kerran kirjoittaa “Aalto yliopistosta”, voisi toivoa, että nämä kielenhuoltoinstituutiot vähän skarppaisivat. Toki näistä huomauttaminen kertoo siitä, että huomauttaja sitkeästi koittaa ajaa maailmaa paremmaksi, vaikka ei juuri usko lopputuloksen paranemiseen.
​

​Yleisesti huomauttelijoista

Kussakin virhetyypissä on luonnollista vaihtelua: joskus huomauttelija haluaa aidosti selkeyttää tekstiä muita lukijoita varten, joskus taas kyseessä on röyhkeä henkilökohtainen hyökkäys tehokasta kirjoittajaa kohtaan. Kummasta kulloinkin on kyse, riippuu Diletantin alustavien havaintojen mukaan pitkälti kirjoittajan ja huomauttajan väsymys- ja nälkäisyysasteista. Diletantti suositteleekin tukevia aamiaisia kielenhuolollisista ja työrauhallisista syistä.
​

---