|
Diletantilla oli vihdoin edessä vapaailta, jolloin pääsisi taas kirjoittamaan. Sormet syyhyten odotan sitä, kun kynästä kuuluu iso raaps. Ensimmäinen kappale rasahtaa auki, ja annan sanojen viedä. Tarpeettomat estot poistuvat ja kerrankin joka virkkeeni on vitsikäs.
Alkuilta menee rauhallisesti raapustellen, kunnes varpunen lehahtaa kirjoituskoneeseen, ja se on menoa. Nykyään kirjoitan lähinnä kotona kun se tulee halvemmaksi, mutta mahtavaa vaihteeksi lähteä ulos kirjoittamaan! Loppuillasta on mennyt jo useampi sivu. Alkaa ajatus katketa, sanoja ei oikein löydy ja on vähän huono olo. Äh, tuli kirjoitettua montaa tyylilajia samana iltana, siitä tulee pää kipeäksi. Seuraavana päivänä ihmettelen, että taas tuli kirjoitettua norjaa. Kirjaimellisesti kirjaimellista oksennusta katsoessani mietin, että olihan eilen ihan kivaa, mutta oliko taas pakko ylenkirjoittaa? Tällä kertaa vannon, että kirjoitusputki ei jää päälle. Mutta illalla on runonlausuntailtama, ja siellä saatetaan katsoa kirjoittamatonta kaveria kummasti. Pitäisikö rajoittaa vähän? Yksi valvottu yö vastaa noin yhden esseen kirjoittamista, ja tämänikäisenä siitä toipuu viikon. Mutta eihän kirjoittaminen ole mikään ongelma, kunhan työt saa tehtyä eikä aja autolla samaan aikaan, vaikka jotkut eivät kyllä osaa kirjoittaa ja jälki on sen mukaista. Nykyään on myös aika tyylitöntä kehuskella paljonko kirjoitti taas viikonloppuna. Ennen kuulemma työpaikoillakin saattoi olla kirjoituksia pöytälaatikossa. Opiskeluaikoina tuli kyllä kirjoiteltua enemmän, mutta silloin riitti saada sivukaupalla huonolaatuista tekstiä aikaan. Näin vanhemmiten tekstin laatu on pikkuhiljaa ruvennut kiinnostamaan enemmän, ja olen jopa harkinnut tekstien kypsyttelyä kellarissa. Ehkä minäkin vielä opin eurooppalaisille kirjoitustavoille, ja nautiskelen työpäivän päätteeksi yhden-kaksi erittäin sivistynyttä ja kallista lausetta. Diletantti etsii edelleen osuvinta suomennosta englannin mainiolle “binge writing” -sanaparille. 
|