Kevät koittaa, aurinko paistaa, elohopeakin ylittää kymmenen astetta. Olisipa aikaa lähteä retkeilemään kevään merkkejä ihailemaan, mutta ikävästi kellokortti pitää palkansaajan loukussa työpaikkansa lähistöllä ja päivällispöydästä päästyä aurinkokin laskee jo parin tunnin kuluttua. Onneksi Helsinki on kaupunki, jossa luonto on yllättävän lähellä, vaikka asuisi vain muutaman kilometrin päässä keskustasta. Diletantti astui siis rohkeasti ulos luontoon.

Jo ovesta ulos päästyään voi todeta sen tosiseikan, että aurinko paistaa etelästä: talon pohjoispuolella on vielä lumikasa. Ja tietysti myös aina niin varmat kevään merkit, lumen alta paljastuvat roskat ja hiekoitushiekat. Tätäkö se kuuluisa lähiluonto on?

Muutaman askelen päässä pienellä kalliolla miltei kasvintunnistustaidotonkin ilahtuu. Mansikan lehtiä! Ja ylipäänsä jotain kasvavaa!

Muuten kasvillisuus tuntuu edelleen odottavan parempia päiviä: ruskeaa heinää, rusehtavaa sammalta ja vaihteeksi taas lasinsiruja. Kallionkolosta löytyvä lammikkokaan ei vaikuta kuhisevan elämää.

Odotin heinää, leskenlehtiä ja ehkä voikukkia, mutta parhaat kevään värit löytyvätkin puista: näin keltaista jäkälää en muistakaan nähneeni.

Sammalkin on lähemmin katsottuna kauniin keväisen vihreää.

Ja kun osaan kääntää katseen maahan, löytyi se kukkaloistokin sieltä - vain aavistuksen pienemmässä mittakaavassa kuin odotin.

Entä miltä samat paikat näyttäisivätkään muutaman päivän tai viikon kuluttua? Näköjään varttikin virkisti, ja ihmeteltävää löytyi kuin löytyikin aivan kotinurkilta. Kannatti siis lähteä ulos!

---