|
Kukaan Suomessa 2010-luvulla elänyt ei liene välttynyt kuulemasta Arttu Wiskaria. Tuo kansan syvien rivien junttiradiotähti, joka esittää täsmällisellä tarkkuudella suomalaista perusmiestä, on loihtinut kokonaisen imperiumin Mökkiteillään, Tuntemattomilla potilaillaan ja Suomen muotoisilla pilvilllä. Vasta viime aikoina on kuitenkin nostettu haastatteluihin myös niin kutsuttu mies miehen takana, eli Janne Rintala. Rintala, joka on Arttu Wiskarin ohella toinen yhtyeen perustajajäsen, on myös säveltänyt ja sanoittanut lähes kaikki Wiskarin laulamat kappaleet.
Saman Rintalan sävelet ja sanat ovat löytäneet vaivihkaa tiensä useidenkin Suomi-artistien laulettavaksi. Erika Vikman, Hesa-äijä, Titta sekä Eini ovat kaikki saaneet oman osansa tappiinhinkatusta radiotuotteistuksesta. Diletantti kävi läpi muutaman sanoitusesimerkin ja pohdiskeli, miten sanoittajan kokemusmaailma näkyy lauluissa. Viimeisenä esimerkkinä analysoidaan Erika Vikmanin uusi levy! Arttu Wiskari
Arttu Wiskarin laulut ovat Rintalan tärkeintä tuotantoa: Wiskarin kanssa perustetun bändin sanoituksiin on selkeästi panostettu uutterammin kuin muiden artistien kappaleisiin.
Wiskari väittää julkisesti välttävänsä minkään imagon tavoittelua, mutta mikä olisikaan parempi imago kyseiselle artistille kuin autenttinen Suomi-laulaja. On kuitenkin melko helppo tunnistaa Wiskarin sanoituksista kantavia teemoja. Nopeasti Wiskarin biiseistä nousee kahta pääasiallista teemaa, puolinationalistista Suomi-nostalgiaa ja vähän omituista puoliseksismiä, perusäijähenkeä. Wiskarin laulujen kertojaminä on perinteinen suomalainen mies kertomassa suomalaisia tarinoita. Tunnetuimmat Wiskarin kappaleet ovat selkeästi ammentaneet kuvastonsa kellastuneiden valokuvien seepianvärisestä 80-90-luvusta. Mukaan kuuluvat mökkititet, huonot talokaupat ja virolaisen rakennustyövoiman osto pimeänä. Pääosan esittäjä on suomalainen mies, joka on saanut osakseen kaikkia aikansa inhimillisistä ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Lisäksi käsitellään lempeällä paatoksella kansallisuuden kulmakiviä, kuten kappaleissa Tuntematon potilas (dementoitunut sotaveteraani) ja Suomen muotoisen pilven alla (humala, jumala, rakastaminen ja sisu). Toinen, vähän mielenkiintoisempi kulma, on joidenkin laulujen naiskuva. Nämä kappaleet tuntuvat olevan vähän kevyempiä aiheita käsitteleviä, ehkä humoristisia täytekappaleita. Kuningaslohessa vaimo haetaan Pattayalta eikä "ole yhteistä kieltä, vaan käsimerkit ja hurttia seikkailumieltä"; Sadun alkkareissa kuvataan aina liikaa juovaa ja vieraita miehiä ahdistelevaa kotirouvaa; ja Kahvimaidossa tarjoudutaan lypsämään yhden illan yh-äidin rinnoista aamukahviin tilkka maitoa. Tällainen naiskuvan esittäminen ei toki itsessään ole väärin: kaikista aiheista saa toki tehdä biisejä, Wiskarin haastattelujen perusteella tositapahtumiin perustuvat kuten alkkarit ovat vähän kiusallisia toki. On kuitenkin hämmentävää jäbäsolidarismia, jos vain naiset ovat kritiikin kohteina ja kappaleissa esitetyt miehet rehellisiä ja työläitä talonrakentajia. Vakavin naisaiheinen kappale Wiskarin tuotannossa lienee Sirpa, jossa siinäkin nainen jää ilman aktiivista toimijuutta: päähenkilö joutuisi mieron tielle, mutta onneksi on vaimo joka rakastaa. Rintalan sanoitustyyli on kappaleesta toiseen hyvin johdonmukainen. Riimit ovat aika suoraviivaisia, ja sanoitusta on rehevöitetty sinänsä tarkkasilmäisesti poimituilla ajankuvaan liittyvillä esineillä ja asioilla. Kuitenkin jatkuva namedroppaillu siitä, miten Manun luona kävi Gorbatsovi ja Hanoin olisi pitänyt breikata, alkaa puuduttaa muutaman kappaleen jälkeen. Rintalan tyyliä ja teemoja ei kuitenkaan pääse pakoon edes artistia vaihtamalla. Neljänsuora
Nelikymppisistä iskelmäartisteista koottu, Kesä vielä jäädä vois -renkutuksestaan tuttu Neljänsuora laulaa kenties luontevimmin samankaltaisista teemoista kuin Wiskari. Rintalan sanoittama Soittakaa Kuurankukkaa onkin oikea pastellinvärisen keskiluokkaisen elämän ylistyslaulu: mies rakentaa kivitalon ja yhteisen tulevaisuuden, paljussa kuunnellaan Lindholmin Ollia, käydään perhelomalla, puoliso käyttää luumunvärisiä sukkia, katsotaan Emmerdalea ja käydään viikoittain tansseissa. Pohjavire on inan positiivisempi kuin Wiskarilla, ja kuvasto vähän tuoreempaa aikakautta, mutta miehinen ja arkinen näkökulma istuvat tiukassa.
Aste
Poikkeus sääntöön -hitistään tunnetun Asteen vuonna 2018 tehty, Rintalan ja rap-artistin yhteissanoittama itseironinen lallatus Pojat ei itke pureutuu miehuuden haasteisiin eri kulmasta. Kova räppihahmo kertoo miten waiffi läksi, miehen on tehtävä mitä on tehtävä ja hautajaisissakaan ei itketä. C-osassa kuitenkin uskalletaan paljastaa, että kovii jätkii ei oo olemassakaan ja ollaan kaikki sisältä pehmeitä.
Pojat ei itke eroaa tyyliltään tyypillisimmästä Rintalasta. Osatekijänä lienee kappaleen toinen sanoittaja, Aste eli Jani Sutelainen. Kokonaiskuva on kuitenkin rap-biisiksikin hyvin rintalamainen, eli suoraviivainen ja laajaltiviljeltyjä teemoja esittelevä (kouluunmenon jännitys ja haudassa-ehtii-levätä -asenne). Hesaäijä
Kyproslais-raumalaistaustainen Hesa-äijä, oikealta nimeltään Marios Kleovoulou, päätyi sanoittajaksi Wiskarin ja Rintalan perustamaan Mökkitie Records -levy-yhtiöön. Ensimmäinen kappale, Raumalta Helsinkiin haikaileva Keskihesa syntyi parivaljakon Kleovoulou-Laakkonen yhteistyönä, mutta jo kappaleessa Terassilta lentoon oli mukana Mökkitien toimitusjohtaja Olli Saksa ja itse Rintala. Vuonna 2018 julkaistulla esikoisalbumilla oli mukana monia Rintalan ykköskirjoittamia kappaleita. Myöhempien kappaleiden ero melko rouheviin Keskihesaan ja Terassilta lentoohon on merkillepantava: siinä missä aiemmissa kappaleissa näpeissä on heleä lager, ode pellis pärisee ja grindataan ja flowataan vaikka ei tiedetä mitä se edes tarkoittaa, Rintalan tekemissä kappaleissa teksti on yleiskielistä ja tylsää. Baana auki on kappale, jonka ideana on kopioida Kirkan Daada-daadaata niin paljon kuin pystyy. Väsyneempi kuin ennen lomaa on puolivillainen rakkauslaulu siitä, kun lähdettiin kesäheilan kanssa benjihyppimään. Köyhä enkä kipee kertoo miljonäärikänneistä, joissa päädytään jonkun Pirkon yksiön parisänkyyn. Sanavalinnat ovat äärimmilleen tuotettuja ja toisaalta vaikuttavat kaavitun jostain pöytälaatikon perältä artistin löydyttyä.
Karhun kaato -kappale on hyvä esimerkki Rintalan tavaramerkistä, oivaltavasta koukusta kertosäkeessä. Kappaleesta tuskin muistaa yhtään muuta riviä kuin jos karhun autoon jättää, se suuttuu ja voi räjähtää. Titta
Idolsissa jo vuonna 2003 kahdentoista kärkeen päässeen Titta-artistin ensimmäinen suuren levy-yhtiön kanssa tehty kappale, Maailma loppuu tänään vuodelta 2014, on piristävä kappale Rintalalta: Sanoitus on hänelle tyypillistä arkisten konseptien sommittelua, mutta tällä kertaa nuoren akateemisen naisen näkökulmasta. Hukassa oleva kolmenkympin kynnyksellä oleva päähenkilö toteaa, että hiuksissa on raitoja ja kompassi on hukassa. Kertosäkeessä lähdetään perjantaina kunnolla radalle, poltetaan kadulle keskenjäänyt gradutyö, ostetaan shampanjaa ja epäillään sängyn heiluvan illan lopuksi.
Vertailukohtana uudempi kappale, Elämä on nyt vuodelta 2020, on yhtä sisällötön kuin siitä syntyvä mielikuva. Aamukahviin sekoitetaan viskiä, huulet punataan ja laitetaan mustaa pitsiä päälle, ja todetaan, että elämä on nyt. Mitään konkreettista ei kuitenkaan tapahdu. Yleistunnelma koittaa olla voimaannuttava, mutta jää sisällöttömäksi. Ehkä ensimmäistä kappaletta tehdessä Titta on saanut ajatuksiaan välitettyä sanoittajalle, mutta seuraava on tehty ilman mitään kokemusasiantuntijuutta kolmekymppisyydestä. Eini
Mikäli Rintalan kokemusasiantuntijuus kolmekymppisestä naiseudesta tuntuu jäävän kapeaksi, 1970-luvulla Yes sir, I can boogie -hitillään breikanneen Einin UMK-kilpailun vuoden 2016 ehdokaskappale Draamaa ei ainakaan pistä paremmaksi. Kappale kertoo Einistä lohduttamassa ystäväänsä, joka on rakastunut renttuun ja jolla on mittari mennyt ympäri. Homma on lopulta aina samanlaista draamaa. Sisällöksi jää lopulta numeroiden poisto kännykästä, nimien vaihto ovesta ja kuplivan juonti. Väistämättä Rintalan kuva naiseudesta vaikuttaa sisältävän lähinnä miesten ajattelua ja skumpan juontia.
Erika Vikman
Viimeisenä, eikä missään nimessä vähäisimpänä, päästään Erika Vikmaniin. Entinen tangokuningatar ja Dannyn heila on tullut tunnetuksi siitä, miten ei halua tulla tunnetuksi kumpanakaan aiemmista. Vikman onkin tehnyt itsensä erittäin tunnetuksi pikkutuhmilla kappaleillaan Cicciolina ja Syntisten pöytä. Molemmat ovat saaneet suoratoistolukemistaan platinalevyn.
Kokonaisen albumin julkaisu tuntuu hieman tarpeettomalta. Kaikki Vikmanin uusimman levyn lupaavimmat kappaleet on jo etukäteen irrotettu singleikseen, ja levyllä on reilu 20 minuuttia uutta sisältöä. Uudet kappaleet jäävät lyhyiksi pikkutuhmuudesta ja putoavat kiusallisuuden laaksoon. Aikuisten rannekkeet koittaa kertoa siitä, miten “toinen ei haluaisi tulla kaikkiin laitteisiin” vaikka “rannekkeet olisi”. Kappaleen kielikuvat jäävät kuitenkin niin vetisiksi, että lopputulos tuntuu oikeastikin kertovan huvipuistosta (Mä en haluu syödä hattaraa ilman sokerii. Ei varmaan kukaan muukaan). Pyhä Erika kuulostaa Antti Tuiskun edellisen levyn taktiselta peesaamiselta, jossa Erika ilmestyy kaljatuoppiin. Pyhimyskuvasto on omituisen väärässä paikassa tässä kokonaisuudessa, eikä kappale saavuta Tuiskun kutkuttavan tuhmaa jumalanpilkan ja vilpittömyyden tasapainoa. Ei rakkaus kulu käyttämällä on äärimmäisen abstrakti pohdiskelu siitä, miten rakkaus ei kulu käyttämällä - kappaleeseen olisi voinut edes vähän laittaa konkretiaa, vaikka tämä olisi varmaan pilannut kappaleen “söpön tuhmuuden”. Uusi levy onkin kliinisesti puhdistettu kaikesta epäsiveästä. Vaikuttaa siltä, että levyn kohderyhmäksi on tarkoitettu 11-vuotiaat. Smurffikappaleetkin tuntuvat paikoitellen roisimmilta. Yöpizzasta kertova kappale Pizza oli kuulemma aiemmin hieman tuhmempi, mutta levy-yhtiön pyynnöstä sitä kilttiytettiin. Rumban haastattelussa Vikman olettaa silti, että kappaletta varmastikin soitetaan kaikilla Helsingin homoklubeilla. Väite lienee tosi niin kauan kun sekä DTM että Hercules ovat suljettuina. Ehkä härskeimmin Vikmanin kohdalla tulee fiilis, että Rintala on tehnyt levyn sivuprojektinaan. Ero Wiskarin albumeiden viimeistelyyn ja sanoitusten syvyyteen on huomattava. Wiskarin tuotannossa joka kappale tuntuu kertovan selkeän tarinan - uuden levyn julkaisemattomista kappaleista samalle tasolle tuntuu pääsevän lähinnä Amorin siivet, jossa yksinäinen sinkkulaulaja laittaa jääkaapin oveen ystäviensä hääkuvia. Tämä kappale onkin uusista ehkä vahvin. Olisi vaikea nähdä, että Wiskarille olisi tehty kappaletta Häpeä, jossa Vikman kieltäytyy abstraktisti kokemasta sukupolvet ylittävää häpeää. Usea levyn sanoituksista jää pinnalliseksi yhden ajatuksen kappaleeksi - mutta ajatukset tuntuvat ohimeneviltä, epäkonkreettisilta ja hämäräreunaisilta. Ero Wiskarin terävyyden ja Vikmanin kappaleiden epätarkkuuden välillä syntyy joko käytetyistä resursseista tai sitten Rintalan oman kokemuspohjan riittämättömyydestä kirjoittamaan Vikmanille rohkeaa ja tarkkanäköistä tekstiä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millaisen kappaleen vaikkapa Mariska olisi Vikmanille tehnyt. Herää myös väistämättä ajatus, kuinka paljon Vikman on myös kärsinyt levy-yhtiöiden valinnoista. Ehkä kiusallisin artistiin liittyvä esitys oli UMK-karsinnassa nähty versio Cicciolina-lavashowsta, jonka tuotantoarvot vaikuttivat maalaiskesäteatterista repäistyiltä kävelykelvottomine korkokenkineen, televisiolähetykseen sopimattomine savukoneineen ja visuaaliseen ilmeeseen täysin liittymättömine kömpelöine karhuasuineen. Toinen kiusallinen hetki liittyi tämän vuoden kesäkumikappaleeseen, jonka esittivät Erika Vikman ja Arttu Wiskari, mutta tämä kritiikki kohdistuu ehkä enemmän YLEX:n päätökseen: kenen idea on esittää nuorisoon vetoavina seksilaulajina kaksi tappiinsatuotettua poppitähteä, joiden artisti-imagoon ei missään nimessä kuulu edes mikään pikkutuhmaksi laskettavaa? Olisiko voinut harkita jotain vähän terävämpää nuorta nousevaa artistia, joka ei käyttäisi kondomista sanaa sadesuoja? Mikrotuhmaa. Rintala on aina ollut haastatteluissaan äärimmäisen kaupallinen biisintekijä. Vikmanin tapauksessa tunnutaan kuitenkin ratsastavan liikaa kaksilla rattailla: samaan aikaan halutaan miellyttää kaikkia, mutta olla radikaaleja. Vaarallinen yhtälö. Kaupallisuutta vai espoolainen perheenisä -filtteri?On todella vaikea arvioida, kuinka suuri osa taiteellisista valinnoista on Rintalan ja Mökkitie Recordsin päätöksiä, ja paljonko myös suuret levy-yhtiöt ovat päätöksissä mukana. Kuitenkin kuvastosta tulee vähän kiusaantunut olo. Vaikka taitava markkinoija varmastikin osaa kaupallistaa oman isoäitinsäkin, on osa muille artisteille tuotetusta sisällöstä tolkuttoman yksiulotteista. Onko oikeasti tarpeen, että Titta esitetään musiikkivideoissaan vähän liikaa viiniä hörppimässä ja miehiä iskemässä, kun kaverit katsovat vaivaantuneina? Eikö Erikalle voinut jättää yhtään konkretiaa levyn kappaleisiin, vai onko naisen seksuaalisuus kiusallista, kun siitä puhutaan kiertelemättömästi?
Ylipäänsä kannattaa muistaa, että jos kuulet freesin ja mielenkiintoisen uuden kappaleen, jossa on hyvä koukku, voi olla, että itse artistin lisäksi taustalla on ollut Rintalan espoolainen perheenisä -filtteri, joka on tuotteistanut kappaleen juuri täydellisen helposti kuunneltavaksi radiomassaksi. Hyvässä ja pahassa. 
|