Kaksi Tornia - elokuvassa Gandalfin viheltäessä hänen luokseen karauttaa Hallavaharja, joka on Gandalfin – ja Tolkienin – mukaan kaikkien hevosten kuningas. Elokuvakatsojalle tämä valta-asema jää hieman epäselväksi: mitä kuninkuudella tarkoitetaan?

Tolkienille sanalla on kaksoismerkitys: Toisaalta merkitys on kuvainnollinen, Hallavaharja on paras hevonen, voimakas, väsymätön, nopea ja älykäs. Toisaalta kiusallisenkin kirjaimellisesti Keski-Maassa on jumalten hevosista polveutuva aatelishevosten suku, Mearas, jonka johtaja Hallavaharja on. Hallavaharja on siis myös perinnöllinen monarkki.

Satumainen elementti Sormusten herrassa onkin, että nämä kuvainnollinen ja kirjaimellinen kuninkuus ovat toisistaan perustavasti erottamattomia. Kuninkaalliset ilmentävät ylimaallista ylemmyyttä. Hallavaharjan parhaus ja kuninkuus eivät seuraa toisistaan: Parasta hevosta ei kruunata kuninkaaksi, eikä kuninkaan asema korottaisi mitä vain hevosta. Sen sijaan kyvykkyys ja valta ovat molemmat ilmentymiä perustavammasta kuninkuudesta.

Tämä fantastinen käsitys vallasta ja kyvykkyydestä on hyvin houkutteleva, mutta harmillisen epätarkka.
​

Valta

Tuoreen Mahtisormukset-sarjan tapahtumat ja Aragorn vanhasta trilogiasta tarjoavat molemmat suorempia esimerkkejä ylimaallisesta monarkiasta, mutta Hallavaharjan kuninkuuden mielipuolisuus korostaa millä on monarkiassa lopulta väliä. Hallavaharjan korostetaan olevan Keski-Maan aatelishevosten johtaja, mutta myös ainoa lajiaan. Hallavaharja ei myöskään johda villihevosia, ne laukkaavat kuninkaasta välittämättä. Hallavaharjalla ei siis ole ensimmäistäkään alamaista, joka tätä kuuntelisi.

Silti Hallavaharjan valta-asemaa ei kyseenalaisteta, vaan se on niin yliluonnollinen, ettei alamaisten puutekaan horjuta sitä. Fantasian valta on ehdotonta ja selkeää.

Vastaava kyseenalainen alamaisuus vallitsee mopoilevien nuorten ja Suomen Mopoilevat nuoret ry:n välillä. Harva nuori motoristi omistaa ajatuksiaan yhdistykselle tai erityisesti sen puheenjohtajalle. Tyypillisen moponuoren suhde nimelliseen puheenjohtajaansa on siis vastaava kuin tavallisten hevosten suhde Hallavaharjaan.

Moponuorten puheenjohtajaa ei myöskään osoita ylimaallinen kohtalo, vaan yhdistyksen lakisääteinen vuosikokous, jolla todennäköisesti ei ole liian montaa ehdokasta tarjolla. Usein puheenjohtajuus on epäkiitollinen nakki, jota suoritetaan velvollisuudentunnosta toiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi.

Silti moponuorten puheenjohtajalla on oikeaa valtaa, jota Hallavaharjalla ei ole. Puheenjohtaja on julkisuudessa yhdistyksen ja tätä myötä koko mopoharrastuksen edustaja, jota haastatellaan aiheesta tiuhaan. Hänen kannanottonsa mopoharrastuksen puolestapuhujana vaikuttavat laajalti, mutta epäsuorasti ja sumeasti. Todellisuuden valta on usein tällaista, vuorovaikuttavaa ja epämääräistä.

Voima

Hallavaharja on ylihevonen. Mearasit elävät tuplaten tavallisia hevosia vanhemmiksi, ymmärtävät puhetta ja ovat ratsuina nopeita ja väsymättömiä. Mearas-hevoset ovat kaikki tarunomaisen Felarófin, ensimmäisen aatelishevosen jälkeläisiä. Felarófin veri siis ylentää tämän jälkikasvun muiden hevosten yli: Kyvykkyys periytyy yliluonnollisena verenperintönä.

Suomenhevosten “kuningas” tällä hetkellä on Evartti, tuorein ravikuningas. Evartinkin aseman määrittää osittain tämän sukutaulu: Ravihevosten sukutaulut ylettyvät 1800-luvulle, Evartin sukutaulu ulottuu usein paikoin yli kymmenenteen polveen.

Hevosjalostus kuitenkin toimii päinvastaisella logiikalla kuin Hallavaharjan verenperinnöllisyys: Ei ole olemassa yhtä alkuperäistä ravihevosta, vaan Evartti on onnekas summa sadoista ja sadoista esivanhemmistaan. Merkittävä ei siis ole kukaan yksittäinen esi-isä vaan Evartti itse, ja jalostuksesta huolimatta suuri merkitys on myös vain hyvällä onnella perintötekijöiden suhteen.

Taas, tosimaailma on sotkuinen, verkottunut ja satunnainen. 

Kunnia

Ylpeät Mearas-hevoset suostuivat kantamaan vain Rohanin kuninkaita, eivätkä sallineet satuloita tai suitsia. Aatelishevosen selkä oli siis kuninkaan pakaran paikka.

Ylipäätään Tolkienin fantasiassa kaikki ovat oikeilla paikoillaan: kuninkaat ovat vallanpitäjiä ja puolituiset perunanviljelijöitä, ja kaikki ovat osiinsa tyytyväisiä. Oikea järjestys on annettu ylhäältä, ja Sauronin suurin synti on lopulta tästä järjestyksestä poikkeaminen.

Satumaisesta kontekstistaan irrotettuna Hallavaharjan kuninkuus on ilmeisti ristiriidassa tosiasioiden kanssa: Ymmärrämme järkeillen, ettei lopulta voi olla kuningasta ilman valtaa tai alamaisia, vaan kuninkuus määrittyy vallan kautta. Hallavaharjan kuninkuus on merkityksetöntä. 

Silti on houkuttelevaa ajatella Hallavaharjan kuninkuutta tämän perustavana, erottamattomana ominaisuutena. On epätyydyttävää ymmärtää maailmaa vain relaatioiden verkkona, hähmäisenä ja sotkuisena järjestelmänä ilman ylhäältä asetettua oikeaa järjestystä.
​