Yksi tunnetuimpia kognitiivisia vinoumia on Dunning-Kruger-efekti, joka tunnetaan suomeksi myös ylivertaisuusvinoumana tai -harhana. Teorian mukaan mihin vain aihepiiriin pinnallisesti perehtyneet ihmiset ovat paljon luottavaisempia omaan osaamiseensa kuin asiantuntijat, jotka ymmärtävät asioiden monimutkaisuuden. Raflaavasti muotoillen: Tyhmät ihmiset luulevat tietävänsä kaiken, koska eivät ymmärrä omaa tietämättömyyttään. Ilmiötä havainnollistetaan usein kuvaajalla:
​

Tyypillinen esimerkki ylivertaisuusvinouman visualisoinnista.

​Herkullisimmillaan ylivertaisuusvinouma on kuvaillessaan humoristisen epäpäteviä henkilöitä, mihin alkuperäisen artikkelin nimikin viittaa: Unskilled and Unaware of It (taitamaton ja siitä tietämätön).  Epäpätevien ja liian itsevarmojen ihmisten pilkkaaminen on myös jo vuosituhansia vanha perinne: Legendan mukaan Sokrates oli Ateenan viisain mies, vaikka tiesi vain, ettei tiedä oikein mistään mitään, mutta muut eivät tienneet senkään vertaa. Sokrates ainoana tunnisti tietämättömyytensä, ja pakotti kyselyillään muutkin paljastamaan omansa.

Tämän tarinan tavoin myös yleinen tulkinta ylivertaisuusvinoumasta on liian hyvä tarina ollakseen totta. Jos kaivamme Dunningin ja Krugerin alkuperäisen artikkelin vuodelta 1999, huomaamme että hupikäyrän hauska u-muoto ei toistukaan siinä:

Kuvaaja Dunningin ja Krugerin alkuperäisestä tutkimuksesta. Vaaka-akselilla opiskelijat on jaettu neljään toteutuneiden koepisteiden mukaan, pystyakselilla on opiskelijoiden oma arvio suorituksestaan suhteessa muihin. Esimerkiksi parhaan neljänneksen opiskelijat ovat keskimäärin arvioineet pärjänneensä paremmin kuin noin 75% muista opiskelijoista.

Heikoimmin suoriutuvat oppilaat antoivat itselleen myös heikoimman itsearvion: he olettivat suoriutuneensa vain hieman keskimääräistä paremmin. Kyseessä oli (osittain) heidän taitamattomuudestaan johtuva virhearvio, mutta he eivät luulleet olevansa parhaita, vaikka tämä olisi paljon hauskempaa.

Lisäksi Dunning-Kruger-efektin esiintyminen lopulta rajoittuu melko kapeisiin aihealueisiin, jossa osaamattomuus erityisesti haittaa oman osaamisen arviointia. Tutkimuksessa esimerkiksi loogista päättelyä mitattiin petollisen yksinkertaisilla  kompakysymyksillä, joihin on hyvin mahdollista luulla vastanneensa oikein. Suurin osa suomalaisista arvioisi kuitenkin vaikka ruotsin kielen, kitaransoiton tai hiukkasfysiikan osaamisensa melko tarkasti oikein.  Tulkinta itsevarmoista idiooteista on siis vain tutkimuksen jälkikäteistä värittämistä, psykologisen pilakuvan piirtämistä. 

Dunning ja Kruger halusivat välttää tämän yksinkertaistavan tulkinnan: heidän tutkimuksessaan ilmiö on rajattu tiukasti aloittain eikä sitä kytketä “tyhmyyteen” tai älykkyyteen mitenkään. Kirjoittajat kuuluttivat yleistä älyllistä nöyryyttä, eli oman ymmärryksemme rajojen tunnistamista ja tunnustamista, Sokrateen hyvettä. Ylivertaisuusvinoumaa tulisi heidän mukaansa siis etsiä itsestään, ei muista.

Jos jo alkuperäiset tutkijat hylkäsivät tunnetun tulkinnan, miksi se on levinnyt niin laajalle? Syy lienee lopulta älyllisen nöyryyden sijaan tavanomaisessa nöyryyttämisessä: teoria tarjoaa tyydyttävän tieteellisen perustelun tuomita toisten tyhmyys. Teoriasta kuullessaan itse kukin luullee tietävänsä ylivertaisuusharhasta kärsivän henkilön tai ryhmän, ylpeän ja ymmärtämättömän. Tieteellisen nimen saaminen tälle ilmiölle voi tuntua varsin miellyttävältä, se kätkee oman asenteellisuuden näennäisen objektiivisuuden verhoon. Ajatus epätoivon laaksosta on myös yleisinhimillisen samaistuttava. Samaan aikaan teoria on yksinkertainen, raflaava ja hupikäyrien myötä visuaalinen. 

Hupikäyrien määrä ja moninaisuus kertoo teorian levinneisyydestä.

Leviämistä edesauttavat varmasti myös aiheen herättämät vahvat tunnereaktiot. Itsevarmasti väärässä oleva ihminen voi huvittaa ja ärsyttää kanssaihmisiään väkevästikin. Siksi monet varovatkin puhumasta julkisuudessa liian itsevarman kuuloisesti, esittäen faktatkin omina tulkintoinaan tai mielipiteinään. Tämä ei ole enää pelkkää positiivista älyllistä nöyryyttä, omien rajojen tunnistamista, vaan niiden pelokasta vähättelyä.

Älyllinen nöyryys värittää myös lehtemme nimeä: Diletantti on tyypillisesti vähättelevä termi harrastelijalle erityisesti tieteissä ja taiteissa. Myöntämällä jo lehden nimessä oikean osaamisemme puutteellisuuden vaikkapa psykologian alalla voimme sekä välttää lukijoidemme harhaanjohtamista että varovasti vähätellä ymmärrystämme.

Tarinan oikea opetus on kuitenkin, että tyypillisesti Dunning-Krugerista ja ylivertaisuusvinoumasta puhuvat ihmiset sortuvat siihen itse levittäessään itsevarmasti irvikuvaa tieteellisestä teoriasta, ja tämä on yht’aikaisesti raivostuttavaa ja hupaisaa.  Ja tämän havainnon perustavanlaatuinen tyydyttävyys on syy teorian villille leviämiselle!

Totuus ei ole tarpeeksi hauska levitäkseen.

---