|
Rakastan autoja! Olen pitänyt autoista pikkupojasta lähtien ja ihaillut niiden tekniikkaa ja muotoilua. Auto on minulle paljon enemmän kuin vain kulkuväline. Autolla ajaminen on minusta kivaa ja rentouttavaa, samoin niiden kunnossapito ja huoltaminen. Koska auto on enemmän kuin käyttöesine, tulee siitä pitää erityistä huolta.
Mainos- ja mielikuvissa autoilija on vapaa ja itsenäinen. Auton omistajana olen itse vastuussa liikkumisestani enkä ole riippuvainen muiden aikatauluista - voin lähteä minne vain, milloin haluan, vain istuutumalla ratin taakse. Automainoksissa auton turvallisuutta korostetaan kolaritestitähtien ja lisävarusteiden muodossa, mutta turvallisuus voi ilmentyä muutenkin. Kun pääsen kauppakeskuksen kakofoniasta omaan autooni, voin huokaista helpotuksesta päästyäni varmaan turvaan omaan valtakuntaani. Saman voin kokea, kun sujahdan sateen alta suojaan auton sisätiloihin. Ja autolla voin matkata mukavasti rehkimättä tai altistumatta pölylle, melulle tai toisille tienkäyttäjille, toisin kuin vaikka pyöräillessä. Mukavuuden vastapainona autot tarjoavat jännitystä ja innostusta. Tyylikkäät autot inspiroivat, ja tehokkaalla autolla voin kiihdyttäessä tuntea jännityksen vatsanpohjassani. Se tunne, kun polkaisee kaasupolkimen pohjaan ja auto ampaisee eteenpäin, on jotakin hämmästyksen, kunnioituksen ja pelon välimaastosta. On yhtäaikaisesti nöyrryttävää ja ylpistävää, että ajaessani tyypillisellä autolla minulla on käytettävissäni teho, jonka tuottamiseen tarvittaisiin yli 1000 ihmistä: voin jalallani komentaa pyramidin rakennustyömaan verran voimaa! Jossain vaiheessa raja auton ja autoilijan välillä alkaa hämärtyä. Kehon motoriikka laajentuu kattamaan koko auton: Vaihteiden vaihtamisen ja muiden hallintalaitteiden käytön vaatimat liikkeet sulautuvat yhteen siten, ettei autoilijan tarvitse keskittyä niihin lainkaan, vaan autoilija ja auto ovat yhtä. Tiellä eivät kuljekaan minä ja auto, vaan pelkästään minä. Hyökkäykset autoon kohdistuvatkin minun ja auton muodostamaan minuuteen. Autosta on tullut erottamaton osa minua, ja autosta luopuminen tuntuu yhtä kummalliselta kuin jaloista luopuminen, vaikka kuulemma proteesillakin pääsisi melkein yhtä kätevästi paikasta toiseen. Auton hankintaa harkitessa yllä mainitut mielikuvat ovat markkinoinnin ansiosta vahvasti mielessä. Olen kuullut sanottavan, että “auton hankinta ei koskaan ole järkiostos”. Upo-uuden auton ostaminen harvoin on taloudellisesti kovin hyvä diili verrattuna vaihtoehtoisiin kulkuvälineisiin ja ostopäätös onkin lopulta tunteella tehty — kuten kaikki ostopäätökset. Yhteisen hyvän kannalta ainakaan kaupunkiautoilu ei kuitenkaan ole kovin järkevää: autot meluavat, ne vaativat paljon tilaa kaupungissa ja ne pilaavat ilman. En tietenkään pidä näistä ulkoisvaikutuksista ja kannatankin näiden kustannusten sisäistämistä autoiluun esimerkiksi ruuhkamaksuin. 
Autot vievät paljon tilaa kaupungissa.
Kun liikennepolitiikassa on viime aikoina alettu painottaa myös muita käyttäjäryhmiä kuin autoilijoita, tuntuu se minusta epäreilulta. Minulta ja autoilultani otetaan tilaa pois, eikä luopuminen ole koskaan kivaa.
Toisaalta, vaikka minua raivostuttaakin autokaistojen kaventaminen pyöräkaistojen tieltä, ilmaisten parkkipaikkojen muuttaminen kävelyalueiksi ja spekulaatio tehokkaiden moottoriteiden bulevardisoinnista, ehkä ongelma välillä onkin enemmän omassa autorakkaudessani. Ei ole hyvä, jos se ilmenee vihana “lycrapyöräilijöitä” kohtaan tai jos koen jalankulkijoiden olevan aina tiellä, vaikka kohta olen itsekin kävelemässä siellä samaisella jalkakäytävällä. Aikaisempien etuoikeuksien menetys ei oikeuta vihaamaan ketään. Ehkäpä Diletantti koettaa seuraavaksi oppia tasapainoisemmin rakastamaan omia jalkojaan ja polkupyöräänsä — ja tarkkailla, harmittaako tasapainoisempi kaupunkisuunnittelu enää siinä vaiheessa niin paljon. 
|