Nykyarkkitehtuuria syytetään usein “rumiksi laatikoiksi” ja “betonihelvetiksi”. Kriitikot ovat rumuuden lisäksi kauhuissaan “rakentamisen laadusta” määrittelemättä sen tarkemmin, mitä laadulla kussakin tapauksessa tarkoitetaan. Kyseessä on selkeästi laajalle levinnyt ajattelutapa: Helsingin Sanomissa ihasteltiin tällä viikolla Oulunkylään nousevia uusvanhoja kerrostaloja ja Facebookin Arkkitehtuurikapina - ei enää rumia laatikoita -ryhmässäkin on yli 9000 jäsentä.

Asuintaloja - toisin kuin vaikkapa julkisia rakennuksia - rakennetaan ennen kaikkea asumista varten, eikä siksi, että ne näyttäisivät kivoilta ohikulkijoille. Kriitikot asettuvatkin ohikulkijan asemaan kritisoidessaan uudisrakentamista: he kommentoivat rakennusta pääosin ulkoa kuvattujen havainnekuvien pohjalta. Laatikkokriitikko myöskään tuskin kuvittelee muuttavansa rumana pitämäänsä taloon, eihän hän ole talon kohderyhmää.
Puu-Käpylän puisia pienkerrostaloja.
Helsingin Puu-Käpylä edustanee laatikkokriitikoiden toivomaa perinteistä arkkitehtuuria.
Yleensä ihmiset tietävät itse parhaiten mitä kodiltaan ja asuinrakennukseltaan haluavat. Heidän pitäisi myös saada valita se vapaasti, eikä ohikulkijoiden pidä tulla sanomaan, millainen talon pitäisi olla. Halutessaan oman talonsa näyttävän erityisesti joltain, he voivat käyttää rahaa sen remontointiin tai maksaa siitä ylimääräistä ostaessaan sitä.

Markkinatalous onkin erittäin hyvä ratkaisemaan tällaisia ongelmia. Rakentajat tuottavat eniten sen näköisiä ja sellaisia taloja, joille uskovat olevan eniten kysyntää. Kuitenkin sääntelyä tarvitaan vähentämään negatiivisia ulkoisvaikutuksia tai tuottamaan positiivisia ulkoisvaikutuksia, kuten kauneutta ohikulkijoiden pällisteltäväksi. Asemakaavassa saatetaan vaikkapa vaatia koko korttelin julkisivuissa käytettävän tummia värisävyjä. Tällöin onkin pohdittava, onko ohikulkijoiden ilo niin arvokasta, että sitä varten pitää tehdä sääntelyä. Sääntelyllä on kuitenkin hintansa: se tuo rakennukseen jotain ylimääräistä, josta sen ostaja ei olisi halunnut alun perin maksaa. Jos tulevat asukkaat olisivat valmiita maksamaan säänneltävästä asiasta, sääntely olisi tarpeetonta. ​
Kerrostaloja ja nostokurkia. Etualalla on tie ja työmaa-aitoja. Talojen julkisivut eivät ole erityisen tummia asemakaavasta huolimatta.
Uusia asuinrakennuksia Keski-Pasilassa. Alueen asemakaavassa edellytetään Veturitien puolen julkisivuissa käytettävän tummia värisävyjä. Kuvassa etualalla Veturitie.
Pahimmassa tapauksessa sääntely nostaa kustannuksia niin paljon, ettei rakennusta rakenneta. Kriitikot riemuitsevat: rumuus vältetty! Mutta samalla jotkut ihmiset jäävät vaille kotia, jonka olisivat halunneet ja joutuvat asumaan jossain vähemmän mieluisassa paikassa.

Arkkitehtuurin ei tarvitse näyttää kivalta ollakseen hyvää. Hyvä arkkitehtuuri herättää hyvän taiteen tavoin tunteita katsojassa. Tunteen ei tarvitse olla ilo tai onnellisuus - myös ylpeys tai kunnioittava pelko ovat tunteita. Esimerkiksi brutalistisen arkkitehtuurin ajatellaan herättävän katsojassa samanlaisia tunteita kuin vaikkapa jylhän kallion, ja harvemmin se tunne on ilo tai onnellisuus. Luonnollisesti hyvällä arkkitehtuurilla on myös paljon muita ominaisuuksia, kuten vaikkapa miten rakennus sopii ympäristöönsä ja miten hyvin se palvelee käyttäjiään.
Betoninen sisäänkäynti rakennuksen sisäpihalle. Betoniset pylväät ja vaakapalkit muodostavat yhdessä portaikon kanssa luolamaisen vaikutelman.
Brutalistinen arkkitehtuuri voi herättää tunteita. Kuvassa Asemapäällikönhovin aavistuksen luolamainen sisäänkäynti. Arkkitehti Eino Tuompo.
Laatikkokriitikot sortuvatkin esteettiseen moralismiin, jossa yksi tyylisuunta asetetaan luonnostaan paremmaksi tai oikeammaksi kuin muut. He eivät välitä rakennuksen tulevista asukkaista vaan ainoastaan omasta mielihyvästään, kun he käyskentelevät kadulla kuluttaen rakennuselämyksiä.
Kirjoittaja asuu 70-luvun laatikossa, mutta muuttaisi mielellään myös uudempaan laatikkoon.