Tuntuu, että koronasta on lukenut aivan liikaa: kolumneja, analyyseja, uutisia, seurantoja, spekulaatioita, postauksia, julistuksia, sankaritarinoita ja virallisia suosituksia. Kolme korona-aiheista esseekirjaa, Pakopiste, Tartunta ja Syksystä syksyyn, osoittavat kuitenkin että ongelma ei ole ehkä (vain) määrä, vaan laatu.

Pakopiste

​(toim. Hannu-Pekka Björkmann ja Nina Honkanen, 2020 into)

Kirjassa kymmenen kirjailijaa käsittelevät kukin kokemustaan pakopisteestä, havahtuvan pysähtymisen hetkestä. Paras esimerkki löytyy Björkmanin esseestä, jossa korona estää näyttelijää tappamasta itseään intohimoisella työnteollaan teatterisulkemisten myötä.

Loppukokoelma tavoittelee vaihtelevalla menestyksellä samaa teemaa, erityisemmin koronaan sitoutumatta. Vaikka tekstit ovat yksinään vahvoja, teeman piiritys ja yhteys koronaan jäävät lopulta katkonaisiksi. 

Tartunta

 (toim. Pontus Purokuru, 2020, Kosmos)

Purokuru tunnetaan ehkä paremmin Mikä meitä vaivaa? -podcastista, joka tunnetaan paremmin samannimisestä Instagram-tilistä. Esseekokoelmasta Purokurun oma essee Kahden meemin vuosi ehkä kärsii podcastin kuuntelusta: toki teksti on podipohdintaa hiotumpaa, mutta sisällöltään turhan tuttua, turhan syvällä koronassa.

Sama tauti vaivaa kokoelman kolmeatoista kirjoittajaa laajemminkin: asiapitoisempien kirjoitusten havainnot ja analyysit tuntuvat ennestään kolumneissa kalutuilta. Tartunnan sekalaisuus kuitenkin sallii kokoelman muiden tekstien — runojen ja sepitteiden — osoittaa tartunnan tarkastelun terveen etäisyyden päästä sykähdyttäväksi. 

Syksystä syksyyn

(Merete Mazzarella, 2021 Tammi)
​​
Myös Mazzarellan päiväkirjamuotoinen esseeteos osaa pitää etäisyytensä. Esimerkiksi kirjan alkupuolella Mazzarella kertoo epäonnisesta matkastaan Australiaan vuoden 2019 massiivisten maastopalojen aikaan. Mazzarella käyttää matkan vastoinkäymiset taputellakseen pintapuolisimmat korona-analyysit koko aihetta mainitsematta, leikkien kuin ei olisi aiheesta kuullutkaan. 

Kirjaa elävöittää sen dramaattinen ironia: lukija tietää taudin saapuvan, mutta kirjan Mazzarella suunnittelee ulkomaanmatkoja ja pohtii kiireistä kevättään. Kevään saavuttua kirja puolestaan keskittyy kotoilun, ulkoilun ja päivittyvän pandemiasanaston sävyttämään arkeen, joka sulautuu pitkässä kirjassa paikoin rytmittömäksi massaksi unenomaisia muistikuvia ilman suuntaa.

Arki ja poikkeus

Arjen ja poikkeustilan välinen jännitys on läsnä kaikissa kirjoissa, ja lukukokemuksen jälkeen se tuntuu pandemiaelämän määrittävältä ristiriidalta. Ensimmäisen aallon dramaattisen laiska mutta määrätietoinen pärskähdys on laannuttuaan tasaantunut toisiinsa sulautuvien aaltojen syleilyksi, uudeksi arjeksi, josta poikkeustilaa ei enää tunnista.

Kolmikosta ensimmäisenä julkaistu Tartunta kertoo käsittelevänsä nimenomaisesti poikkeustilan kokemusta. Ehkä juuri tästä syystä useat sen tekstit tuntuvat kolmikosta kuluneimmilta ja vieraimmilta. Kokoelmassa on kuitenkin myös värisyttäviä kuvauksia tasaisesta laskusta eristysarkeen. Päiväkirjamainen Syksystä syksyyn puolestaan voisi arkikuvauksiensa puolesta olla vaikka eiliseltä, joten muualla muinaisten tapahtumien kuvaus tuntuu tuoreelta. Mazzarellalla on ollut mahdollisuus siivilöidä ilmiöstä kestävimmät piirteet ja sirotella niistä liiankin tutun kuuloinen kuvajainen.

Kiehtovimmin tähän kompastuu Pakopiste, joka epäsuorasti ehdottaa poikkeustilan olevan tapa paeta irti arjesta. Sen tarinassa poikkeustila on dramaattinen valpastava herääminen, säpsähdys sängyssä, vaikka vertauksena osuvampi olisi uniapnea: väsynyt unenkatkos, jolla on turhan tuttu juurisyy.
​

Kirjan arvo

​Kriittisestä kuvauksesta huolimatta kaikki kirjat olivat kuitenkin kaikin tavoin parempaa lukemista kuin koronauutisointi. Kirjat ovat kokonaisempia ja puutteissaankin mielenkiintoisia. Pakopisteen kompastus on kiehtova: tietenkin ihminen haluaa uskoa juuri tämän havahtumisen olevan peruuttamaton muutos, joka herättää toimeen. Tartunnan tekstien vieraus muistuttaa toisesta ajasta, kun eristys oli erikoisuus. Syksystä syksyyn kuvaa arkea kuin sen koin, sen epämiellyttävää ajallista puuroutumista myöten.

Syy lukukokemuksen paremmuuteen lienee lopulta yksinkertainen. Lopulta kirjat käyvät läpi rankemman seulan ja enemmän editointia kuin lehtijutut, joita olen kuitenkin lukenut koronasta lukemattomien kirjojen edestä. Toisin kuin irrallisissa mielenkiintoisissa uutisjutuissa, kirjan tapauksessa joku on miettinyt tekstiä kokonaisuutena.

Koronauutisointi on tietty arvokasta omalla tavallaan, mutta ei lukukokemuksena. Uutisraapaisuista ei synny mitään eheää ymmärrettävää, vain sekavaa tapahtumavirtaa, tarina ilman käännettä, huippukohtaa tai opetusta. Vaikka siis tuntuu ettei koronasta jaksaisi lukea enää mitään, lääke uutisnärästykseen voikin olla lukea lisää, mutta ei vain uutisia.